Karakarat
Karakarat on jalohaukkojen heimoon kuuluva ryhmä lintuja, joka käsittää viisi sukua ja noin kymmenen lajia. Ne ovat pitkäjalkaisia lintuja, jotka eivät juurikaan muistuta varsinaisisia jalohaukkoja (Falco). Ne elävät Etelä- ja Väli-Amerikassa.
Aiemmin karakarat muodostivat jalohaukkojen heimossa oman alaheimonsa Polyborinae tai Daptriinae,[1][2] mutta Handbook of the Birds of the World ja BirdLife International luokittelevat nykyään karakarat pampahaukkasen (Spiziapteryx circumcincta) kanssa Polyborini-tribukseen Falconinae-alaheimossa.[3] Luokittelu perustuu fylogeneettisiin analyyseihin, joiden mukaan karakarat kyllä muodostavat kladin, mutta ne ovat läheisempää sukua pampahaukkaselle kuin muille jalohaukoille.[4][5]
Ulkonäkö ja koko
muokkaaKarakarat eroavat ulkonäöltään huomattavasti varsinaisista jalohakoista (Falco).[6][7] Ne tunnistaa niiden pitkistä jaloista sekä poskien ja kaulan punaisesta ihosta.[8] Väritykseltään ne ovat pääasiassa tummia, mutta jotkut lajit ovat alta vaaleita ja joillakin on vaaleaa myös päässä.[9] Karakarat ovat hiirihaukan kokoluokkaa; ne ovat 35–60 senttiä pitkiä ja painavat 280–1600 grammaa.[6][9]
Levinneisyys ja elinympäristö
muokkaaKarakarat elävät Etelä- ja Väli-Amerikassa, ja ne ovat siellä paikoin hyvin yleisiä. Ne elävät avomailla, metsissä ja savanneilla.[6][9]
Elintavat
muokkaaKarakarat ovat seurallisia ja aggresiivisia lintuja.[8] Ne vaikuttavat olemukseltaan laiskoilta, sillä ne voivat käyskennellä maassa ja seisoskella pitkiä aikoja näköalapaikalla. Ne voivat kuitenkin juosta ketterästi.[6] Karakarojen ravintoa ovat erityisesti haaskat, mutta ne voivat olla myös hyönteissyöjiä tai kaikkiruokaisia.[7] Pienemmästä koostaan huolimatta karakarat lyöttäytyvät usein korppikotkien sekaan haaskoilla, ja ne ryöstävät joskus ruokapaloja korppikotkalta tai toiselta karakaralta.[7][6][8] Toisin kuin varsinaiset jalohaukat, karakarat rakentavat itse pesänsä. Ne laskevat kaksi tai kolme munaa, joita emo hautoo noin 32 vuorokautta. Poikaset pysyvät pesässä noin 42 vuorokautta.[6]
Suvut ja lajit
muokkaa- Töyhtökarakarat Caracara
- Eteläntöyhtökarakara (Caracara plancus)
- Pohjantöyhtökarakara (Caracara cheriway)
- †Guadalupenkarakara (Caracara lutosa)
- Daptrius
- Mustakarakara (Daptrius ater)
- Ibycter
- Naurukarakara (Ibycter americanus)
- Milvago
- Vaaleakarakara (Milvago chimachima)
- Etelänkarakarat Phalcoboenus
- Viirukarakara (Phalcoboenus carunculatus)
- Inkakarakara (Phalcoboenus megalopterus)
- Patagoniankarakara (Phalcoboenus albogularis)
- Rantakarakara (Phalcoboenus australis)
- Ruskokarakara (Phalcoboenus chimango)
Lähteet
muokkaa- Järvinen, Olli (päätoim.): Maailman eläimet. Linnut. Helsinki: Tammi, 1988. ISBN 951-30-6532-4
- Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 2. Iilimato–Leopardit. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01422-6
Viitteet
muokkaa- ↑ Palmén & Nurminen 1974, s. 476
- ↑ Koivisto, Ilkka (päätoim.): ”Eläinkunnan järjestelmä”, Kodin suuri eläinkirja. 10. Töy–Ä, s. 308. Espoo: Weilin+Göös, 1981. ISBN 951-35-1713-6
- ↑ Handbook of the Birds of the World and BirdLife International digital checklist of the birds of the world. Version 5 (pdf) 2020. Handbook of the Birds of the World & BirdLife International. Viitattu 14.12.2020. (englanniksi)
- ↑ Fuchs, Jérôme & Johnson, Jeff A. & Mindell, David P.: Rapid diversification of falcons (Aves: Falconidae) due to expansion of open habitats in the Late Miocene. Molecular Phylogenetics and Evolution, tammikuu 2015, 82. vsk, s. 166–182. Elsevier Inc. doi:10.1016/j.ympev.2014.08.010 ISSN 1055-7903 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 14.12.2020. (englanniksi)
- ↑ Wink, Michael: Phylogeny of Falconidae and phylogeography of Peregrine Falcons. Ornis Hungarica, 1.12.2018, 26. vsk, nro 2, s. 27–37. Sciendo. doi:10.1515/orhu-2018-0013 ISSN 2061-9588 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.12.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Järvinen 1988, s. 105
- ↑ a b c Palmén & Nurminen 1974, s. 574
- ↑ a b c Caracara Encyclopædia Britannica. 22.9.2017. Viitattu 14.12.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Järvinen 1988, s. 100