Kardinaaliluokat

Kardinaaliluokat (lat. ordines) ovat luokkia, joihin Rooman kirkon kardinaalit jaetaan. Kardinaalit jakautuvat kardinaalipiispoihin, kardinaalipappeihin ja kardinaalidiakoneihin. Jaon tausta on historiallinen, se perustuu niihin virkoihin, joiden haltijoista nykyiset kardinaalinvirat ovat kehittyneet. Nykyään jako on yksinomaan seremoniallinen, se ei vaikuta kardinaalien äänioikeuteen paavinvaalissa.

Kardinaalipiispat

Kardinaalipiispat eli piispallisen järjestyksen kardinaalit, ovat Rooman kirkon viranhaltijoista arvokkaimpia. Koska nykyään käytännössä kaikki kardinaalit ovat piispoja, merkitsee kardinaalipiispan titteli, että kyseisellä kardinaalilla on jonkun Rooman ympäristössä sijaitsevan eli suburbikaarisen hiippakunnan piispan arvonimi. Koska pidettiin sopimattomana, että kukaan muu kuin Rooman piispa eli paavi hoitaisi piispantointa Rooman kaupungin alueella, tehtiin Rooman lähistön hiippakunnista titulaarihiippakuntia, joiden piispan arvonimi annettiin ansioituneelle kardinaalille. Nykyään myös katolisen kirkon yhteydessä olevien Idän katolisten kirkkojen patriarkoilla on kardinaalipiispan arvo.

Kardinaalipiispat ovat ainoita kardinaaleja, joiden on "aina" ollut oltava piispoja. Vuodesta 1962 kardinaaleiksi on pääsääntöisesti voitu nimittää vain piispoiksi vihittyjä. Mikäli kardinaaliksi valitaan mies, joka ei ole piispa, tulisi hänet kanonisen lain mukaan vihkiä piispaksi. Paavi voi kuitenkin vapauttaa kardinaaliksi valitsemansa tästä velvoituksesta, mikäli hän tätä anoo. Jos kardinaalia ei ole vihitty piispaksi, ei hänestä luonnollisestikaan voi tulla kardinaalipiispaa.

Kardinaalikollegion dekaani, kardinaalien primus inter pares puheenjohtaja, on aina kardinaalipiispa, joka on suburbikaarisen hiippakunnan titulaaripiispa. Aikaisemmin dekaanin arvo kuului automaattisesti virkaiältään vanhimmalle kardinaalipiispalle, joita oli kuusi. Nykyään kardinaalipiispat valitsevat dekaanin joukostaan, mutta äänestys saa lainvoiman vasta, kun paavi on sen hyväksynyt. Suburbikaarisia hiippakuntia on seitsemän, mutta niillä on vain kuusi kardinaalipiispaa. Tämä siksi, että Ostian titulaaripiispa ei ole oma kardinaalipiispansa, vaan dekaani liittää sen omaan titteliinsä.

Mikäli paaviksi valitaan henkilö, jota ei ole vihitty piispaksi - johon kanoninen laki antaa mahdollisuuden -, hänet vihkii piispaksi kardinaalikollegion dekaani, Ostian kardinaalipiispa.

Tällä hetkellä suburbikaaristen hiippakuntien kardinaalipiispoina toimivat:

Angelo Sodano, Ostian ja Albano Lazialen kardinaalipiispa, kardinaalikollegion dekaani, aiempi kardinaalivaltiosihteeri
Roger Etchegaray, Portus-Santa Rufinan kardinaalipiispa, varadekaani, Paavillisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan neuvoston entinen johtaja
Giovanni Battista Re, Sabina-Poggio Mirteton kardinaalipiispa, piispainkongregaation prefekti
Francis Arinze, Velletri-Segnin kardinaalipiispa, Jumalanpalvelus- ja sakramenttikongregaation prefekti
Tarcisio Bertone, Frascatin kardinaalipiispa, kardinaalivaltiosihteeri ja paavillinen camerlengo
José Saraiva Martins, Palestrinan kardinaalipiispa, Pyhimysasioiden kongregaation entinen prefekti

1920-luvun puoleenväliin saakka virkaiältään vanhoilla kardinaalipapeilla oli oikeus tulla valituiksi kardinaalipiispoiksi, kun kardinaalipiispan paikka tuli vapaaksi. (Samalla lailla vielä nykyäänkin kymmenen vuotta palvelleilla kardinaalidiakoneilla on oikeus tulla nimitetyiksi kardinaalipapeiksi.) Siitä lähtien paavi on nimittänyt kardinaalipiispat vapaasti oman harkintansa mukaan. Vain kardinaalikollegion keskeisillä jäsenillä, joilla on hyvä suhde paaviin, on käytännössä mahdollista tulla valituiksi. Vain Idän riituksen patriarkat liittyvät kardinaalikollegioon suoraan kardinaalipiispoina.

1965 paavi Paavali VI määräsi motu propriossaan Ad Purpuratorum Patrum että Idän katolisten riitusten patriarkoilla, jotka nimetään kardinaaleiksi, on oikeus liittyä piispallisen järjestyksen kardinaaleihin. Arvoasemaltaan he olisivat suburbikaaristen kardinaalipiispojen (jotka Johannes XXIII oli vuonna 1962 vapauttanut viimeisistä velvollisuuksistaan titulaarihiippakunnissaan) alapuolella. Koska heillä ei ole suburbikaarista titulaarihiippakuntaa, he eivät voi valita dekaania eikä heitä voida valita dekaaniksi.

Idän katolisen riituksen nykyiset kardinaalipiispat ovat:

Ignace Moussa Daoud, Idän kirkkojen kongregaation prefekti, Syyrialais-katolilaisen kirkon Antiokian emeritus
Béchara Pierre Raï, Maroniittikirkon Antiokian patriarkka
Emmanuel III Delly, kaldealais-katolilaisen kirkon patriarkka
Antonios Naguib, koptilais-katolilaisen kirkon patriarkka

Lissabonin ja Venetsian läntiset patriarkat, joista käytännössä tulee lähes aina kardinaaleja, nimitetään kardinaalipapeiksi, ei kardinaalipiispoiksi.

Kardinaalipapit

Kardinaalipapit, jotka sijoittuvat protokollaarisesti kardinaalipiispojen ja kardinaalidiakonien väliin, ovat suurin kardinaaliryhmistä. Nimityksestä huolimatta kardinaalipapit toimivat yleensä suurten hiippakuntien arkkipiispoina tai piispoina eri puolilla maailmaan, vaikka osa heistä onkin toimessa kuuriassa.

Alun alkaen kardinaalipapit olivat Roomassa sijaitsevien seurakuntien kirkkoherroja, jotka paavi kutsui neuvonantajikseen oman viran ohella ja joille hän antoi kardinaalin arvon. Vaikka nykyään suurin osa kardinaalipapeista toimii muualla kuin Roomassa, annetaan jokaiselle heistä silti Roomassa oma seurakunnan nimikkokirkko. Paavi Paavali VI lakkautti viimeisetkin hallinnolliset velvollisuudet, jotka kardinaaleilla oli omaa nimikkoseurakuntaansa kohtaan. Nykyään kyseessä on siis pelkkä kunnianimitys. Kuitenkin jokainen kardinaaliksi nimitetty pitää omassa nimikkokirkossaan erityisen juhlamessun, ja hänen nimensä ja kardinaalin vaakunansa sijoitetaan hänen nimikkokirkkonsa oven pieleen. Osa Rooman kirkoista on ollut kardinaalikirkkoja jo 2. vuosisadalta alkaen.

Vuonna 1587 paavi Sixtus V rajoitti kardinaalikollegion määrän seitsemäänkymmeneen, samalla kardinaalipappien määrä rajattiin viiteenkymmeneen. Tämä raja kumottiin vasta vuonna 1958, ja nimikkoseurakunnat pysyivät vuosisatojen ajan lähes samoina - käytännössä muutoksia tapahtui vain, mikäli jokin nimikkokirkoista rappeutui käyttökelvottomaksi. Kun paavi Johannes XXIII poisti rajoituksen kardinaalipappien määrästä, hän alkoi samalla lisätä uusia kirkkoja nimikkokirkkojen listaan. Nykyään Roomassa on lähes 150 nimikkokirkkoa.

Virkaiältään vanhin kardinaalipappi on arvoltaan kardinaaliprotopappi. Hänellä on periaatteessa tiettyjä seremoniallisia velvoituksia konklaavissa paavinvaalin yhteydessä. Koska kardinaaliprotopappi on lähes aina yli 80-vuotias eikä näin ollen saa osallistua konklaaviin, ovat nämä velvoitukset käytännössä menettäneet merkityksensä. Nykyinen kardinaaliprotopappi on brasilialainen kardinaali Eugênio de Araújo Sales, Rio de Janeiron (São Sebastião do Rio de Janeiron arkkihiippakunta) eläkkeellä oleva arkkipiispa.

Kardinaalidiakonit

Kardinaalidiakonit ovat kardinaalien alin luokka. Kardinaalidiakonien luokkaan kuuluvat ovat yleensä joko kuuriassa työskenteleviä kuuriakardinaaleja tai teologisista ansioistaan kardinaalinarvon saaneita pappeja. Kardinaalidiakonien luokka on syntynyt seitsemästä diakonista, jotka työskentelivät paavin taloudessa, sekä seitsemästä diakonista, jotka valvoivat kirkon diakonaalista työtä Rooman kaupungissa. Alun alkaen kyseessä olivat siis käytännön diakonista ja hyväntekeväisyydestä vastanneet viranhaltijat. Kun kardinaalidiakonista tuli arvonimi, rajattiin heidän arvonsa neljääntoista ja heille annettiin titulaariksi jokin näistä vanhoista Rooman diakonaateista. Nykyään kardinaalidiakonien määrä on kuitenkin suurempi.

Kardinaalidiakonien määrä oli rajattu neljääntoista vuodesta 1587, jolloin paavi Sixtus V rajasi koko kardinaalikollegion lukumäärän seitsemäänkymmeneen, aina vuoteen 1958. Vuonna 2005 oli kaiken kaikkiaan yli viisikymmentä tunnustettua titulaaridiakonaattia, vaikka kardinaalidiakoneja olikin vain kolmekymmentä. Kardinaalidiakoneilla on vanhastaan ollut oikeus anoa paavilta korotusta kardinaalipapin asemaan, kun he ovat olleet kardinaalidiakoneja kymmenen vuoden ajan. Tällöin heitä kohdellaan protokollaarisesti ikään kuin he olisivat olleet kardinaalipappeja kardinaaliksi vihkimisestään alkaen. Kun kardinaalidiakonista tulee kardinaalipappi, hän voi valita titulaarikirkokseen jonkin vapaana olevista Rooman titulaarikirkoista. Hänen titulaaridiakonaattinsa voidaan myös korottaa titulaarikirkon arvoon tätä tilannetta varten (pro hac vice).

Vuoteen 1918 oli mahdollista saada kardinaalin arvo ilman pappisvihkimyksen sakramenttia. Tällöin kuitenkin kardinaalidiakonin luokka oli ainoa mahdollinen kardinaaliluokka. Esimerkiksi 1500-luvulla Reginald Pole oli kardinaali 18 vuoden ajan, ennen kuin hänet vihittiin papiksi. Vuonna 1918 kuitenkin määrättiin, että kaikkien kardinaalien, myös kardinaalidiakonien, on oltava papiksi vihittyjä, ja vuodesta 1962 kaikki kardinaalit ovat olleet piispoja eräitä ansioituneita teologeja lukuun ottamatta, jotka paavi on kohottanut kardinaalin arvoon kiitokseksi heidän elämäntyöstään. Tällaisetkin kardinaalit tulisi kanonisen lain kaanonin 351 mukaan vihkiä piispoiksi, mutta paavi voi anomuksesta vapauttaa tästä velvollisuudesta.

Kardinaalina virkaiältään vanhin kardinaalidiakoni on arvonimeltään kardinaaliprotodiakoni. Hänen tärkein protokollaarinen etuoikeutensa on saada julistaa uuden paavin nimi päättyneen konklaavin jälkeen Pietarinkirkon Siunausten parvekkeelta. Tämänhetkinen^milloin? kardinaaliprotodiakoni on ranskalainen Jean-Louis Tauran.