Lähiö
Lähiö (alk. asumalähiö) on asuinalue, joka sijaitsee esikaupunkialueella ja jonka rakennuskanta on tyypillisesti kerrostalovaltaista. Yleensä lähiöt ovat ensisijaisesti varsinaisesta kaupungista riippuvaisia asuinalueita, eikä niissä peruspalveluita lukuun ottamatta juuri ole työpaikkoja. Siksi lähiöille on ominaista voimakas työmatkaliikenne eli pendelöinti.
Määritelmä
muokkaaKäytännössä lähiö tarkoittaa kiinteästä kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua asuntoaluetta, joka on riippuvainen varsinaisesta kaupungista ja sen työpaikoista, palveluista ja joukkoliikenteestä.[1] Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”lähiö on taajaman osa, jolla on oma liikekeskuksensa tärkeimpine palveluineen”.[2]
Etymologia
muokkaaLähiö on suomenkielinen termi, jonka Otto-Iivari Meurman loi 1940-luvulla sen nykymerkityksessä omaa lähiöperiaatettaan varten. Meurman täsmensi maantieteen käsitettä lähiö etuliitteellä asuma- ja käytti muodostunutta nimitystä asumalähiö noin 6 000 asukkaan kaupunkirakenteellisesta yksiköstä.[3][4] Lähiöperiaatteessa korostui yksikön sijainti erillään vanhasta kaupunkirakenteesta.
Eri vuosikymmenten aikana termi on saanut erilaisia kerroksia ja symbolisia merkityksiä.[5] Toisaalta lähiö-sanalla voidaan viitata sodan jälkeen erilleen kantakaupungista rakennettuihin tyypillisiin kerrostaloasuinalueisiin, toisaalta se on myöhemmin saanut symbolisen merkityksen kaupunkihierarkian alimpana asuinalueena. Suuria ja palvelutarjonnaltaan itsenäisiä lähiöitä voidaan nimittää satelliittikaupungeiksi. Suomen kielessä käytettyjä lähiön nimityksiä ovat myös rakennustiheyttä kuvaavat metsälähiö ja kompaktikaupunki. Nukkumalähiö viittaa alueen työpaikkaomavaraisuuden vähäisyyteen, ja Kielitoimiston mukaan se on "virikkeetön lähiö"[6].
Lähiöiden historiaa
muokkaa
Lähiöiden perusajatus pohjautuu Ebenezer Howardin vuonna 1893 esittelemään puutarhakaupunkiperiaatteeseen, jossa itsenäisten asuinalueiden väliin jätettiin suuria puistoalueita. Tällaisia alueita toteutettiin vuosisadan alussa Englannissa ja myöhemmin muuallakin.[7] Vuonna 1929 Yhdysvalloissa esiteltiin Clarence Perryn lähiöperiaatteessaan kehittämä ns. naapurustoyksikkö eli neighborhood unit. Siinä oli tarkoitus jäsentää kaupunki toimiviksi yksiköiksi, joissa oli työpaikkoja vain asukkaiden peruspalveluita varten. Naapurustoyksikkö rakentui aluekeskuksen ympärille ja rajautui ympärillä oleviin liikenneväyliin yhtenäisenä osana kaupunkirakennetta. Suositeltu asukasluku oli 5 000 – 6 000.[8]
1940-luvun englantilaisessa kaupunkisuunnittelussa lähiö yhdistettiin hajakeskitykseen. Lontoon ylikaupungistumista pyrittiin purkamaan jäsentämällä kaupunki yhdyskunniksi, joihin muodostettaviin lähiöihin väestöä siirrettäisiin ruuhkautuneimmilta alueilta. Lähiön tarkoituksena oli parantaa olemassa olevaa kaupunkirakennetta ja toimia mallina uusille alueille.[7]
Lähiörakentaminen tuli ajankohtaiseksi toisen maailmansodan jälkeen, kun tarvittiin nopeasti nykyaikaisia asuntoja kasvavalle kaupunkiväestölle. Termiä lähiö käytettiin uusien, sodan jälkeen rakennettujen asuinalueiden suunnittelussa, toteutuksessa ja markkinoinnissa.[9] Pian lähiöihin alettiin liittää negatiivisia piirteitä, ja niiden käsittely mediassa oli 1960-luvun lopulta lähtien pääasiassa ongelmakeskeistä.[10]
Suomessa
muokkaa- Pääartikkeli: Suomen lähiöt
Lähiöperiaate omaksuttiin Suomeen 1940-luvun lopulla Englannista, sekä suoraan että Ruotsin kautta. Merkittävässä roolissa oli Suomen ensimmäinen asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman. Hän otti lähiöajatustaan tukevan Asemakaavaoppi-teoksensa (1947) suunnittelutyönsä ja lehtikirjoitustensa ohjaavaksi periaatteeksi.[11] Meurman viittasi luomallaan asumalähiö-termillä kaupunkirakenteelliseen yksikköön, johon sopi 6 000 asukasta.[4] Ensimmäiset varsinaiset lähiöt Suomeen rakennettiin 1950-luvulla, ja valtaosa lähiörakentamisesta tapahtui 1960- ja 1970-lukujen aikana.
Luonnehdinta
muokkaaLähiöissä on paljon hyviä puolia. Usein niissä on tilavampia ja edullisempia asuntoja, jotka sopivat erityisesti perheille ja opiskelijoille. Lähiöissä on myös yleensä rauhallisempaa kuin kaupungin keskustassa, mikä voi olla tärkeää esimerkiksi lapsiperheille. Lähiöissä on yleensä myös paljon viheralueita ja puistoja, mikä tarjoaa mahdollisuuksia ulkoiluun ja rentoutumiseen. Lisäksi lähiöissä on usein palveluita lähellä, kuten kauppoja, kirjastoja, kuntosaleja ja terveyskeskuksia. Lähiöiden vuokrat voivat olla edullisia verrattuna keskustan alueisiin. Lisäksi lähiöissä on usein enemmän tarjontaa vuokra-asunnoista, mikä voi vaikuttaa hintoihin. Halvempi vuokra voi houkutella erityisesti opiskelijoita, nuoria aikuisia ja pienituloisia perheitä.lähde?
Toisaalta lähiöissä voi olla myös huonoja puolia. Lähiöt sijaitsevat esikaupunkialueilla, kauempana kaupungin keskustasta, mikä voi aiheuttaa hankaluuksia esimerkiksi työmatkojen kanssa. Lisäksi lähiöissä on yleensä vähemmän kaupungin tarjoamia kulttuuripalveluita, kuten teattereita ja museoita.lähde?
Lähiöiden rauhattomuus voi johtua monista eri syistä, kuten korkeasta rikollisuudesta tai sosiaalisista ongelmista. Rikollisuus voi johtua esimerkiksi huumeiden käytöstä ja kaupasta, ja se voi lisätä turvattomuuden tunnetta lähiöissä. Sosiaaliset ongelmat, kuten työttömyys ja köyhyys voivat myös lisätä rauhattomuutta lähiöissä. Monet 1980-1990-lukujen "pahamaineiset lähiöt" ovat kuitenkin nykyään paljon rauhallisempia.lähde?
Asema kaupunkihierarkiassa
muokkaa
Yleensä lähiöt sijaitsevat kaupunkirakenteen vähempiarvoisilla alueilla, jolloin niiden väestöpohjassa painottuvat alemmat yhteiskuntaluokat. Myös Suomen kielessä lähiö-sanasta on osin tullut kaupunkihierarkian alimmaista asuinaluetta kuvaava sana, vaikka alun perin sanaa käytettiin myönteisemmässä merkityksessä[5]. Muunkielisiä sanoja, joilla viitataan kaupunkihierarkian alimmaiseen asuinalueeseen, ovat muun muassa amerikkalainen getto, ranskalainen banlieue, italialainen quarteri degradati, brasilialainen favela ja argentiinalainen villa miseria.[5] Yhteistä keskustelulle slummeista, lähiöistä ja getoista on, että niitä syrjitään symbolisesti ja sosiaalisekonomisesti. Mervi Ilmosen mukaan ne ovat alueita, ”joille on ominaista isolaatio ja sosiaalinen alemmuus, jonne kaupungin köyhin väestönosa sijoittuu ja jotka kärsivät sosiaalisen stigmatisaation kierteestä”.[12]
Yhdysvaltalainen slummi tai ghetto poikkeaa eurooppalaisesta lähiöstä rakenteeltaan, kehitykseltään ja sosiaaliselta dynamiikaltaan. Yhdysvalloissa keskiluokka muutti pois kaupungin keskustoista esikaupunkialueiden omakotitaloihin, Euroopassa työväenluokka asuu kaupungin ulkokehillä lähiöissä.[13] Entisten sosialististen maiden lähiöt ovat muiden Euroopan maiden lähiöihin verrattaessa yksitoikkoisempia, mittakaavaltaan isompia ja väestöltään heterogeenisempiä. Asunnoissa korostuvat yksiöt ja kaksiot. Mervi Ilmosen mukaan jälkisosialistisissa maissa ”lähiöihin kohdistuvassa syrjinnässä on voimakas symbolinen lataus: ne ovat epäsuositun sosialismin ajan näkyvin ja konkreettisin aikaansaannos ja merkki kaupunkikuvassa.”[14]
Kaikkien lähiöiden rakentamiselle yhteistä on kuitenkin ollut tavoite asuntopulan voittamisesta. Esimerkiksi Ruotsissa asuntopolitiikan keinoksi otettiin miljoonaohjelma, jonka puitteissa oli tarkoitus rakentaa miljoona asuntoa kymmenen vuoden aikana.[13] Suomessa lähiöitä rakennettiin miltei samoihin aikoihin, erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Suomalaiset lähiöt ovat kehittyneet ulkomaisiin lähiöihin verrattuna sosioekonomisesti kestävämmin.[15][14]
Lähiökeskustelu
muokkaa
Ongelmalähiön käsite on osin median synnyttämä ja ylläpitämä. Ranskalaista lähiökeskustelua tutkineen Loïc Wacquantin mukaan tiedontuottajat nostavat jonkun alueen ominaispiirteen esiin ja leimaavat sen epänormaaliksi, millä perustellaan aiheen käsittely mediassa. Ranskassa onkin kehittynyt lähiöuutisoinnin kulttuuri, jonka piirteitä ovat niin kutsutut lähiötoimittajat ja yliuutisointi. Linda Haapajärven ja Lotta Junnilaisen mukaan myös Suomessa lähiöuutisointi ja lähiöiden todellisuus ovat etääntymässä toisistaan: median tuottama kuva ongelmalähiöistä ei vastaa lähiöiden asukkaiden omaa kokemusta asuinalueestaan. Lähiön leimaamisella on myös kielteisiä seurauksia, sillä asukkaat voivat liittää kielteiset piirteet omaan minäkuvaansa. Leima voi heikentää alueen sosiaalista elämää ja tehdä yhteenkuuluvuudesta mahdotonta, jolloin kielteinen käsitys lähiöstä muuttuukin todeksi ja lisää eriarvoisuutta.[16]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Otatieto Oy, Gaudeamus, 1994. ISBN 951-672-187-7
- Hurme, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Tammisaari: Suomen Tiedeseura, 1991. ISBN 951-653-228-4
- Ilmonen, Mervi: ”Puutarhakaupungista ongelmalähiöön”. Julkaisussa Harni, Tuukka (toim.): Ihmisten kaupunki? Urbaani muutos ja suunnittelun haasteet. Stakes 1994. s. 18−35
- Ilmonen, Mervi: "Tulevat lähiöt: segregaatiota vai gentrifikaatiota?" Teoksessa Norvasuo, Markku (toim.): Lähiö ja kaupunki − asuinalueen rajat muutoksessa. Aalto-yliopisto, 2016. s. 101−117 Artikkelin verkkoversio (pdf)
- Roivainen, Irene: Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 1998. ISBN 951-718-201-5
Viitteet
muokkaa- ↑ Hurme 1991, s. 177
- ↑ Kielitoimiston sanakirja (lähiö) Kielitoimiston sanakirja. 2019. Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy. Viitattu 12.11.2019.
- ↑ Hurme, s. 8
- ↑ a b Hurme, s. 80
- ↑ a b c Ilmonen 2016, s. 105
- ↑ Lähiö Kielitoimistonsanakirja.fi. 2019. Viitattu 12.11.2019.
- ↑ a b Hurme 1991, s. 8
- ↑ Hurme 1991, s. 32–35
- ↑ Hankonen, s. 19
- ↑ Roivainen, s. 130
- ↑ Hurme 1991, s. 174
- ↑ Ilmonen 1994, s. 30
- ↑ a b Ilmonen 1994, s. 28
- ↑ a b Ilmonen 1994, s. 29
- ↑ Kemppainen, Teemu & Saarsalmi, Perttu: Perceived social disorder in suburban housing estates in the Helsinki region: a contextual analysis. Research on Finnish Society, 2015, nro Vol. 8, s. 47-60. Artikkelin verkkoversio. (pdf) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Haapajärvi, Linda & Junnilainen, Lotta: Media synnyttää ”ongelmalähiöitä” blogi.thl.fi. 8.11.2013. Arkistoitu 14.9.2016. Viitattu 12.7.2016.