Loppuheitto
Loppuheitto eli apokopee (kreik. ἀποκοπή < ἀποκόπτειν ’typistää, katkaista’; ἀπο- ’pois’ ja κόπτειν ’leikata’) on foneettinen ilmiö, jossa yksi tai useampi äänne jätetään pois sanan lopusta. Tämä poisjätetty äänne on useimmiten painoton vokaali.
Loppuheitto ja historiallinen fonetiikka
muokkaaHistoriallisessa fonetiikassa loppuheitolla usein viitataan painottoman vokaalin poisjääminen.
Painottoman vokaalin poisjääminen
muokkaa- vulgaarilatina pan[e] > espanja pan ’leipä’
- vulgaarilatina lup[u] > ranska loup ’susi’
- latina strat[a] > englanti street ’katu’
Muiden äänteiden poisjääminen
muokkaa- latina illu[d] > espanja ello se
Loppuheitto kieliopillisena sääntönä
muokkaaJoissakin kielissä loppuheitto on pakollinen tietyissä ympäristöissä. Esimerkiksi espanjan kielessä useiden substantiivia edeltävät adjektiivien loppuvokaali jää pois, kun kyseinen substantiivi on sekä maskuliini että yksikössä. Täten uno-sanasta (yksi) tulee un ja grande-sanasta (suuri, iso) tulee gran. Näin ollen espanjan kielessä sanotaan un mundo (yksi maailma) eikä uno mundo ja gran aventura (suuri seikkailu) eikä grande aventura.
Loppuheiton käyttö runoissa
muokkaa- saksa ich gebe > runollinen saksa ich geb’ ’minä annan’
Loppuheitto suomalais-ugrilaisissa kielissä
muokkaaSuomi
muokkaaLoppuheitto murteissa
muokkaaLounaismurteissa loppuheitto on erittäin yleinen ja rajoittuu sanojen loppuvokaaliin eli kaikista useampitavuisista sanoista ja kaksitavuisista, joissa ensimmäinen tavu on pitkä, loppuvokaali jää pois.
Viro
muokkaaViron kielessä loppuheitto on usein esim. kaksitavuisissa sanoissa, joissa ensimmäisen tavun vokaali on pitkä tai vokaalia edeltää useamman konsonantin yhdistelmä:
- viro: piim, linn ’maito, kaupunki’ (vrt. suomen piimä, linna)
Kun ensimmäisen tavun vokaali on lyhyt ja loppuvokaalia edeltää yksittäinen konsonantti, loppuheittoa ei yleensä ole:
- viro: tuli, lumi (myös suomeksi samat)
Triviaa
muokkaaKun suomalainen tiedustelu-upseeri Reino Hallamaa muutti jatkosodan jälkeen Espanjaan, hän käytti nimeä Ricardo Palm. Espanjalaiset sovelsivat nimeen loppuheittoa. Näin Hallamaa sen koki ja käsitteli: "[N]ämä espanjalaiset jättävät sanojen lopussa olevat kaksi konsonanttia lausumatta, joten kirjeissänikin vilisi nimenäni milloin Pa, milloin Pu - jopa Pi. - - - [L]isäsin sitten muitta mutkitta nimeen a:n, joten olen nyt Ricardo Palma."[1]
Lähteet
muokkaa- ↑ Karhunen, Joppe: Reino Hallamaan salasanomasotaa, s. 14. Weilin + Göös, 1980. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste