Muuttoliike

Muuttoliike eli migraatio on väestön siirtymistä toiselle alueelle. Muuttoliike voi olla pienimuotoista yksilöiden siirtymistä, tai kokonainen yhdyskunta tai kansa voi vaihtaa asuinaluettaan.

Muuttajia per 1000 ihmistä vuosina 2015–2020. Vihreä kuvaa positiivista ja punainen negatiivista nettomuuttoa. Harmaalla merkityistä alueista ei ole dataa.

Siirtolaisten määrä maailmassa 1960-2015

Luokittelu

Historiantutkija Patrick Manning jakaa ihmisen migraation neljään luokkaan:

• Kotiyhdyskunnan sisäisessä migraatiossa yksilöitä siirtyy paikasta toiseen oman yhdyskuntansa sisällä. Muuttajat ovat useimmiten nuoria, jotka muuttavat etsiessään puolisoa, ja muuttamalla he laajentavat yhdyskuntansa geenipoolia. Useimmissa yhdyskunnissa tällaiset muuttajat ovat olleet tyypillisesti naisia.

• Kolonisaatiossa yhdyskunnasta lähtee joukko ihmisiä perustamaan uuden, kotiyhdyskunnan kaltaisen ja samankielisen yhdyskunnan muualle. Tällaisesta migraatiosta esimerkkejä ovat Amerikan ja Australian kolonisaatiot. Kolonistit ovat useimmiten nuoria miehiä.

• Koko yhdyskunnan migraatiossa koko yhdyskunta muuttaa pois entiseltä alueeltaan. Joskus siirtymisen syynä saattaa olla jokin luonnonkatastrofi kuten nälänhätä, tai karkotus. Nomadit siirtyvät paikasta toiseen toistuvasti ja ottavat kotinsa ja omaisuutensa mukanaan. Tällainen siirtyminen saattoi olla melko yleistä varhaisissa ihmisyhteiskunnissa. Nämä muuttajat edustavat koko yhteisönsä ikä- ja sukupuolijakaumaa.

• Yhdyskuntien välisessä migraatiossa yksilöitä tai ryhmiä muuttaa yhdyskunnasta toiseen. Tällainen migraatio on tyypillistä ihmisille, mutta harvinaista eläimillä. Muutolla voi olla monta syytä: vanhan yhdyskunnan etu, oma etu, pakeneminen tai karkotus. Muuttajien täytyy opetella uusi kieli ja uusia tapoja, mutta toisaalta he voivat tuoda oman kielensä ja tapansa uuteen yhdyskuntaansa. Tällaiset muuttajat ovat yleisimmin nuoria miehiä. Muuttaja voi muuttaa uuteen yhdyskuntaansa pysyvästi tai väliaikaisesti, tai hän voi kierrellä yhdyskunnasta toiseen. Joidenkin muuttajien tarkoituksena voi olla pyrkiä valtaamaan yhdyskunta.

Arkeologian professori Valter Lang (2020) jakaa muuttoliikkeet seuraaviin malleihin:

• Koko kansan vaelluksessa toisaalle vaeltaa joko kokonainen etninen ryhmä tai vain sen ”läpileikkaus”. Molemmissa tapauksissa lähtijät vievät uudelle asuinseudulleen mukanaan oman kielensä ja kulttuurinsa. Esimerkki koko kansan vaelluksesta on Vanhassa testamentissa kuvattu israelilaisten pako Egyptistä. Esimerkkejä etnisen ryhmän läpileikkauksen vaelluksesta ovat Kreikan koloniat antiikin aikana, viikinkien suorittama Orkneysaarten asuttaminen sekä eurooppalaisten suorittamat Amerikan ja Australian kolonisoinnit.

• Miesten vaelluksessa muuttajat ovat etupäässä miehiä. Tästä esimerkkejä ovat viikinkisotureiden liikkuminen pitkin Eurooppaa vuosisatojen ajan sekä länsimaisten miesten muutto Filippiineille. Muuttavat miesjoukot ovat harvoin vaikuttaneet paikallisten kielten kehitykseen kovinkaan oleellisesti, vaan he usein assimiloituvat parin sukupolven aikana. Heillä on kuitenkin usein vaikutuksia aineelliseen kulttuuriin, kuten teknologiaan.

• Naisten vaelluksessa naisia on siirtynyt uusille alueille lähinnä avioliittoon. Naisten vaikutus on näkynyt etenkin alueen keramiikassa mutta ei kielessä.

• Eliitin vaelluksessa muuttavat päälliköt seuralaisineen. Tämä voi johtaa valloitukseen ja vieraskielisen eliitin syntymiseen, kuten baltiansaksalaisten kohdalla. Avoimemmassa mallissa se voi johtaa suuriin muutoksiin alkuperäisväestön politiikassa ja uskonnossa, uuden alueellisen etnisen identiteetin syntyyn ja kielenvaihtoon.

• Vaeltava kansa siirtyy uusille seuduille rauhanomaisesti. Tähän voi olla monenlaisia syitä, kuten maanviljelijöiden liikakansoituksesta aiheutunut resurssien niukkuus lähtöalueella. Siirtyjät saattavat valloittaa naapurialan toisensa perään tai ”loikata” kerralla jonnekin kauemmas. Seuraukset alkuperäisväestön kulttuurille ovat usein suuria. Niin sanotussa venepakolaismallissa siirtyy yksilöitä tai pienempiä ryhmiä tavallisesti vähemmän arvovaltaisesta kulttuurista arvovaltaisempaan. Tällaiset muuttajat yleensä sulautuvat uuden maansa asujaimistoon ja jättävät siihen vain geneettisen lisänsä. Vaeltavaan muuttajatyyppiin kuuluvat myös yksittäiset kulkukauppiaat, käsityöläiset ja satunnaiset matkailijat. Heilläkin on yleensä pieni vaikutus, mutta joskus heidän vierailujensa seurauksena voi syntyä lingua franca.

Käsitteitä

Maahanmuuttaja on maahan muuttava tai muuttanut henkilö. Maastamuuttaja on henkilö joka muuttaa maasta. Maassamuuttaja on valtakunnan sisällä muuttava henkilö. Paluumuuttaja on takaisin kotimaahansa tai kotiseudulleen muuttava.

Siirtolainen on henkilö, joka muuttaa pysyvässä tarkoituksessa toiseen maahan hankkiakseen sieltä toimeentulonsa. Uudisasukas on henkilö, joka asuttaa jonkin aikaisemmin asumattoman ja viljelemättömän alueen.

Pakolainen on henkilö, joka joutuu syntyperänsä, uskontonsa, mielipiteidensä tai muun sellaisen vuoksi vainoa peläten pakenemaan vieraaseen maahan. Kiintiöpakolainen on maahan muuttava, jolla on jo Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön myöntämä pakolaisasema ja joka kuuluu vastaanottavan valtion pakolaiskiintiöön.

Kiertolainen tai kulkuri on vakinaista asuinpaikkaa ja työtä vailla kuljeskeleva ihminen.

Syyt

Oklahomasta kuivuutta paennut äiti lapsensa kanssa Kaliforniassa tien varteen pystytetyssä leirissä vuonna 1936. Kuva: Dorothea Lange

Muutto voi joskus olla muuttajan oma valinta, joskus hänen perheensä tai yhdyskuntansa. Joskus muuttaja viedään väkisin, esimerkiksi sotilaana, karkotettuna tai kaapattuna vankina.

Vapaaehtoisen muuttamisen syynä voi olla pyrkimys parantaa omaa asemaa: muuttaja saattaa paeta sortoa tai puutetta, tai hän voi tavoitella korkeampaa asemaa matkansa seurauksena, joko lähtöalueella tai tuloalueella. Toinen muuttamisen syy voi olla kotiin jääneen perheen hyödyttäminen esimerkiksi lähettämällä tai tuomalla heille rahaa tai muuta avustusta tai palaamalla takaisin uusien, ulkomailla opittujen taitojen kera. Kolmas muuton syy on halu hyödyttää uutta kotiyhdyskuntaa – tällainen migraatio on useasti uskonnollisesti motivoitunutta. Neljäs muuton syy on matkanteosta nauttiminen ja kiinnostus uusiin paikkoihin, ihmisiin ja ajatuksiin.

Muuttaminen on usein vaarallista: se saattaa johtaa nälkiintymiseen, sairastumiseen, loukkaantumiseen, riitoihin tai taisteluihin. Jos muuttajat pääsevät perille, he saattavat joutua opettelemaan uuden kielen ja uudet tavat, ja löytämään paikkansa uudessa kotiyhdyskunnassaan.

Verkosto

Usein muuttajaa avustaa muutossa jokin verkosto. Siihen voi alkuvaiheessa kuulua värvääjiä, jotka keräävät muuttohalukkaita tai vangitsevat sellaisia pakolla. Verkostoon voi kuulua myös matkanjärjestäjiä, vartijoita, oppaita, laivamiehistöjä sekä majoittajia niin matkan varrella kuin määränpäässäkin. Verkoston viimeinen osa ovat määränpäässä toimivat ihmiset, jotka auttavat tulijaa saamaan töitä ja sopeutumaan uuteen yhdyskuntaansa.

Vaikutukset

Muuttoliikkeillä voi olla suotuisia tai epäsuotuisia vaikutuksia. Muuttoliike voi levittää kehitystä, kun poismuuttajat vievät oman yhdyskuntansa tietoa, keksintöjä ja osaamista muille yhdyskunnille. Heidän tulonsa voi myös stimuloida kehitystä tuloalueella, ja joskus ihmisten lähteminen voi saada aikaan kehitystä myös lähtöalueella. Muuttoliikkeen kautta myös hyödykkeiden ja palvelujen tarjonta voi jakautua tasaisemmin yhdyskuntien välillä, ja joskus muuttajat ovat tuoneet mukanaan hyödyllisiä kasveja ja eläimiä. Toisaalta muuttoliikkeiden mukana voi kulkeutua tauteja ja haitallisia vieraslajeja. Muuttajien uudet tavat voivat joskus aiheuttaa tuloalueen elämäntavan tai kielen katoamisen.

Koulutetun työvoiman maastamuutto merkitsee tappiota kansantaloudessa. Maahanmuutto on tulomaalleen kansantaloudellisesti hyödyllistä sillä edellytyksellä, että maahanmuuttajat työllistyvät yhtä hyvin kuin kantaväestö. Maahanmuuton menot ovat silloin tuloja pienemmät, sillä valtaosa muuttajista on parhaassa työiässä. Valtion tulot, kuten verot ja sosiaaliturva- ja eläkemaksut ovat suuremmat kuin menot, eli maahanmuutto tuo enemmän tuloja kuin siihen liittyvät sosiaalipalvelut ja muut siitä koituvat kulut. Suomen tulos maahanmuutosta vastasi 0,16 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Korvaava siirtolaisuus

Korvaava siirtolaisuus tarkoittaa sellaista kansainvälistä muuttoliikettä, jolla kompensoidaan kohdemaan väestön ja työvoiman vähenemistä sekä väestön ikääntymistä. Useimpien kehittyneiden maiden väestöt vähenevät 2000-luvun alkupuolella kokonaishedelmällisyysluvun laskiessa ja ikääntyvät eliniän kasvaessa. Tällä odotetaan olevan merkittäviä ja pitkäkestoisia seurauksia, jotka Yhdistyneiden kansakuntien mukaan pakottavat hallitukset tarkistamaan politiikkaansa maahanmuuton suhteen. YK:n mukaan vähenevät väestöt ja työvoimat voidaan korvata ja huoltosuhde ylläpitää nykyisenä vain hyvin suurimittaisella maahanmuutolla.

Historiaa

Tutkimusmenetelmät

Tiedot varhaisen ihmisen migraatioista on saatu lähinnä neljän tieteenlajin tutkimuksen avulla: arkeologian, perinnöllisyystieteen, kielihistorian ja antropologian. Arkeologit ajoittavat menneiden aikojen jäännöksiä, niin ihmisten kuin aineellisenkin kulttuurin. Geneetikot tutkivat nykyisten populaatioiden geenejä, usein mitokondriaalista ja Y-kromosomaalista DNA:ta, sekä muinais-DNA:ta, ja selvittävät sitä kautta kansojen sukulaisuussuhteita ja muuttoliikkeitä. Kielitieteilijät selvittävät nykyisin puhuttujen ja kirjoitettujen kielten kantakieliä. Antropologit tutkivat nykyisten ihmisyhteisöjen tapoja ja tekevät joskus päätelmiä niiden edeltäjien muuttoliikkeistä.

Varhainen nykyihminen

Nykyihminen kehittyi noin 200 000 vuotta sitten. Aluksi ihminen asutti etupäässä itäisen ja eteläisen Afrikan savanneja, mutta vuoteen 60 000 eaa. mennessä ihminen levittäytyi myös Sudanin ja Senegalin väliselle savannille Afrikan poikki itä–länsisuunnassa.

Nykyihmisen levittäytyminen Afrikasta

Pääartikkeli: Nykyihmisen levittäytyminen maapallolla

Nykyihminen alkoi vaeltaa Afrikasta lopulta pysyvästi Afrikan ulkopuolellekin, mahdollisesti ylikansoituksen johdosta. Ihminen levittäytyi koko maapallolle neljässä suuressa vaiheessa. Aluksi ihminen asutti koko Afrikan, sitten muun Vanhan maailman tropiikin, seuraavaksi Vanhan maailman viileämmät seudut, ja lopuksi koko Amerikan. Näiden erilaisiin elinympäristöihin suuntautuneiden muuttoliikkeiden seurauksena syntyivät samalla ihmispopulaatioiden fenotyyppien erot.

Lähi-idässä ihmiset olivat käyneet jo yli 100 000 vuotta sitten, mutta 60 000–70 000 vuotta sitten he jatkoivat sieltä edemmäs. Nykyihmiset tulivat Etelä-Aasiaan noin 50 000 vuotta sitten ja saapuivat Australiaan meriteitse 40–60 000 vuotta sitten. He saattoivat käyttää meriteitä myös jo Afrikasta lähtiessään ja Etelä-Aasian rannikkoa myöten liikkuessaan. Euroopasta on löytynyt nykyihmisen jäänteitä 41–45 tuhannen vuoden takaa. Amerikkaan nykyihmiset saapuivat Alaskan kautta Aasiasta 35 000–15 000 vuotta sitten. Silloin mantereita erottavan Beringinsalmen tilalla oli leveä kannas. Pohjois-Amerikan länsirannikko asutettiin luultavasti meren kautta. Amerikan asutusaaltoja on ollut useita, ilmeisesti ainakin kolme. Erään teorian mukaan australideja muutti Amerikkaan jo 50 000 vuotta sitten. Tyynenmeren saaret ja atollit ihminen asutti viimeiseksi. Uusi-Seelanti oli viimeinen asuttamaton elinkelpoinen alue: se asutettiin 800 vuotta sitten.

Maanviljelyn varhaisvaiheet

Maanviljelyn keksiminen aiheutti sen, että jotkin populaatiot laajenivat ja levisivät toisten alueille, etenkin riisiä viljelleet kiinan ja austronesialaisten kielten puhujat. Maanviljelyn leviäminen johtui kuitenkin useammin taidon ja lajien leviämisestä kuin ihmisen muuttoliikkeistä. Maan viljeleminen sitoi ihmiset usein paikoilleen, vaikkakin samalla huomattavasti kasvaneet väestöt pystyivätkin muuttamaan entistä helpommin.

Pohjois-Euroopan muuttoliikkeet kivikaudella

Jääkauden jälkeen jään väistyessä ja Euroopan asuttavien alueiden laajentuessa metsästäjäväestöä siirtyi pohjoiseen Fennoskandiaan. Etelä-Ruotsin alueelle metsästäjiä muutti väliaikaisesti jo noin vuonna 11 000 eaa.. Suomen vanhimmat löydöt noin vuodelta 8700 eaa. on tehty Lahden Ristolan ja Orimattilan alueilta. Nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin noin 3200–2350 eaa. aikana Suomeen kenties muutti euripidista väestöä lähinnä Baltiasta.

Esi- ja varhaishistoriallisia vaelluksia

• noin 2600 eaa. amorilaisten vaellusta lännestä Sumeriin
• noin 2200 eaa. gutilaisten saapuminen Sumeriin
• noin 2000 eaa. heettiläisten tulo Vähään-Aasiaan ja akhaialaisten tulo Kreikkaan?
• noin 2000 eaa. amorilaisten saapuminen Sumeriin
• noin 1600 eaa. arjalaisten tulo Intiaan
• noin 1600 eaa. hyksojen saapuminen Egyptiin
• noin 1200 eaa. merikansojen vaellukset
• noin 1100-1000 eaa. aramealaisten vaellukset muun muassa Babyloniaan Irakin alueella

Indoeurooppalaisten vaellus

Niin sanotun kurgaaniteorian mukainen näkemys indoeurooppalaisten kansojen laajemisesta ja vaelluksesta länteen 4000-1000 eaa. Purppuranvärinen ydinalue vastaa alkukodin, Samaran kulttuurin ja Sredny Stogin kulttuurien alueita. Vuoteen 2500 eaa. mennessä indoeurooppalaiset olivat levinneet punaiselle alueella, ja vuoteen 1000 eaa. mennessä oranssille.

Indoeurooppalaisten oletetaan alkujaan asuneen Kaukasiassa, josta he aikaa myöten vaelsivat Eurooppaan. Levittäytyminen alkoi yleisimmin hyväksytyn näkemyksen mukaan noin 3000-luvulla eaa. Toisen mutta vähemmän kannatetun teorian (C. Renfrew) mukaan indoeurooppalaisten alkukoti oli Turkin Anatoliassa, josta he olisivat saapuneet Eurooppaan jo noin 8000 eaa. samanaikaisesti maanviljelyn kanssa.

Euraasian paimentolaiskansojen liikkeet

Paimentolaiskansat ovat vaeltaneet aroseuduilla vuosituhansien ajan tunkeutuen välillä Eurooppaan, Lähi-itään, Etelä-Aasiaan tai Kiinaan. Esimerkkejä vaeltaneista paimentolaiskansoista ovat muun muassa kimmerialaiset, skyytit, sarmaatit, hunnit, avaarit, mongolit, kumaanit ja monet muut turkkilaiskansat. Suomalais-ugrilaisista kansoista paimentolaiskulttuurin omaksuneet unkarilaisten esi-isät olivat ainoita, joiden tiedetään vaeltaneen laajamittaisesti.

Bantujen levittäytyminen

Yksi historiallisen ajan laajimmista ja pitkäkestoisimmista kansainvaelluksista oli bantujen levittäytyminen koko Afrikan eteläpuoliskoon. Vuoden 2000 eaa. jälkeen nykyisten Nigerian ja Kamerunin alueella asuneet bantut alkoivat levittäytyä itään ja etelään. Bantukansat saapuivat Etelä-Afrikkaan vasta vuoden 1000 jälkeen; bantujen vaelluksia oli vielä paljon tämänkin jälkeen, ja zulut muuttivat etelään vasta 1700-luvulla.

Kansainvaellusaika

Kansainvaellukset oli 400- ja 500-lukujen muuttoliike, joka muovasi nykyisen Euroopan aluetta.

Euroopan historiassa kutsutaan nimellä kansainvaellusaika noin vuosien 400 ja 600 välisenä aikana tapahtunutta lähinnä germaanisten, slaavilaisten jne. kansojen liikehdintää. Kansainvaellusten vauhdittajana oli aasialaisten hunnien saapuminen Eurooppaan, ja ne vaikuttivat osaltaan Rooman valtakunnan tuhoon.

Kansainvaellusajan jälkeinen aika Euroopassa

600- ja 700-luvuilla jatkui slaavien levittäytyminen. Itä- ja Koillis-Euroopassa slaavit työntyivät alueille, joilla asui vanhastaan muun muassa balttilaisia ja suomalais-ugrilaisia väestöjä. Keski-Euroopassa, jossa germaaninen asutus oli monin paikoin ilmeisesti harventunut, slaavit työntyivät aina syvälle nykyisen Saksan alueelle. Eteläslaavit puolestaan ahdistivat Itä-Roomaa eli Bysanttia. Vakavin isku Itä-Roomalle olivat kuitenkin islamiin kääntyneiden arabien suunnattomat valloitukset.

Amerikassa

• noin 750 jaa. Nahuatlia puhuvien kansojen vaellus pohjoisesta
• noin 1100-1200 jaa. Nahuatlia puhuvien kansojen vaellus Pohjoisesta.

Muuttoliike Suomessa

Katso myös: Suomalainen siirtolaisuus

Ensimmäiset arviot nykyisen Suomen alueen asukkaista ovat 1200-luvulta. Tällöin oli kyse Ruotsin sisäisestä muuttoliikkeestä. Itäisille suomaille, nykyisen Varsinais-Suomen alueelle muutti lähinnä sotilaita, pappeja ja virkamiehiä. Ruotsin kuninkaat lähettivät alueen miehiä jopa vuosikymmeniksi sotimaan Keski-Eurooppaan. Suomeen tuotiin käsityöläisiä Keski-Euroopasta muun muassa rakentamaan kivikirkkoja. Metsäsuomalaisia pakkosiirrettiin Ruotsin ja Norjan väliselle alueelle asuttamaan erämaita. Pakkosiirroin syntyivät myös monet kaupungit kuten Helsinki 1500-luvulla. Kun Viro 1560-luvulla ja Liivinmaa 1620-luvulla joutuivat Ruotsin vallan alle, rohkaistiin suomalaisia talonpoikia muuttamaan näille uusille alueille Baltiassa. Voimakas Baltiaan suuntautunut muuttoliike aiheutti Porvoon läänissä työvoimapulaa, koska lähtijöiden joukossa oli runsaasti myös palvelusväkeä. Kiristyvä kilpailu palvelusväestä puolestaan merkitsi työpalkkojen nousua. Palvelusväkeä välittivät Baltiaan 1600-luvun jälkipuoliskolla varsinkin virolaiset kalastajat. Pohjois-Virossa oli 1730-luvulla yli kaksi tuhatta suomalaisista polveutuvaa asukasta, joissain pitäjissä heitä oli 7-8 % väestöstä. Väestötilastoja on laadittu 1700-luvulta lähtien .

Kun Venäjä valloitti Vanhan Suomen 1700-luvulla ja lopulta koko maan 1800-luvun alussa, aluetta linnoitettiin voimakkaasti. Venäjältä Suomen aluetta asuttivat sotilaat ja kauppiaat. Linnoitustöihin Suomeen tuotiin muun muassa juutalaisia, tataareja ja kiinalaisia. Osa tästä työvoimasta jäi asukkaiksi Suomeen. Suhteellisesti Suomen väkiluku on kasvanut eniten 1700-luvun loppupuolella ja vuonna 1830, jolloin väestön kasvu oli jopa kaksi prosenttia vuodessa.

Suomen sisäinen muuttoliike suuntautui maaseudulta kaupunkeihin, koska uudet teollisuuden alat tarjosivat tulijoille työpaikkoja 1830-luvulla. Uudellamaalla pääkaupunki Helsinki oli vetovoimainen ja nosti muuttovoittoaan 1820-luvulta 1860-luvulle tultaessa. Suurin osa Helsinkiin muuttaneista oli palkollisia maatyöläisiä eli piikoja, renkejä, torppareita perheineen sekä jonkin verran myös talollisten poikia ja tyttäriä. Suurehkon ryhmän muodostivat käsityöläiset, kisällit, oppipojat sekä kaivos- , saha- ja sekatyömiehet. He kaikki olivat nuorehkoa, työikäistä ja eri ammateissa toiminutta väestöä. Muuttoliikettä rajoitettiin Suomessa säädöksillä, jotka antoivat kaupungeille ja pitäjille mahdollisuuden kieltää sisäänmuutto vailla varmaa elinkeinoa olevilta, huonomaineisilta, sairaalloisilta ja työkyvyttömiltä. Rajoitusten taustalla oli seurakunnille asetettu köyhäinhoitovelvollisuus. Köyhäinkassan varaan joutuvien henkilöiden sisäänmuuton estäminen oli yksi köyhäinhoidon tavoitteista.

Suomen itsenäistyttyä 1917 osa maahanmuuttajista palasi Venäjälle, mutta osa jäi asumaan pysyvästi maahan. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaisia muutti siirtolaisiksi varsinkin Pohjois-Amerikkaan. Sisällissodassa 1918 osa maahanmuuttajista sai surmansa. Toisen maailmansodan aikana osa maahanmuuttajista sijoitettiin "internointi-leireille"; osa lähetettiin keskitysleireille Saksaan. Sodan aikana Suomeen tuli mm. inkeriläisiä ja virolaisia maahanmuuttajia, joista suurin osa (ne jotka eivät onnistuneet pakenemaan länteen) palautettiin Neuvostoliittoon sodan päätyttyä.

Evakuointia Ruskealassa talvisodan jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta asutettiin jäljelle jääneeseen Suomeen 420 000 evakkoa, ns. siirtoväki. Suomen väkiluku kasvoi suuren syntyvyyden johdosta eniten vuosina 1946–1949 ja 1952, jolloin lisäystä tuli yli 50 000 ihmistä vuodessa. Pysyvää maahanmuuttoa tapahtui mm. yksittäisten pakolaisten ja ulkomaalaisavioliittojen johdosta.

Nyky-Suomessa suuri muuttoliike, maastamuutto, maaltamuutto ja kaupungistuminen tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla suurten ikäluokkien muuttaessa maaseudulta kaupunkeihin ja siirtolaiseksi Ruotsiin ja Australiaan. Muutto oli tarpeen, sillä maaseudun koneellistuminen teki pientilat kannattamattomiksi. Kaupungeissa oli teollisuutta, joka tarjosi paljon työpaikkoja. Tässä vaiheessa muuttovirta suuntautui sekä pieniin maaseutukaupunkeihin että suuriin maakuntien keskuskaupunkeihin. Muuttajia varten rakennusliikkeet tekivät suuret määrät lähiöitä, joita jo tuolloin arvosteltiin rakentamisen heikosta laadusta ja yksitoikkoisesta ympäristöstä.

Ensimmäinen suurempi pakolaisryhmä oli chileläiset, jotka saapuivat 1970-luvulla paeten sotilasdiktaattori Pinochetin vainoja. Varsinainen järjestelmällinen maahanmuutto käynnistyi vietnamilaisten pakolaisten tuontina Suomeen 1970-luvun lopulta alkaen. Somalialaiset saapuivat Suomeen spontaanisti diktaattori Siad Barren vainojen johdosta pääosin 1990-luvun alussa läpikulkumatkallaan Venäjältä länteen.

Kaupungistumisen kiihtyminen

Uusin suuri muuttoliike alkoi Suomen 1990-luvun alun lamasta lähtien jatkuen tähän päivään. Muuttoliike on ollut niin Suomen sisäistä kuin Euroopan unionin maihin suuntautuvaa.

Tietyt kaupungit, joilla on ollut erityisen vahva teollisuuspohja ja vaihtoehtoisia elinkeinoja ei ole löytynyt, kärsivät vielä tänäkin päivänä suuresta muuttotappiosta. Pääkaupunkiseutu on ollut kaikissa merkittävissä muuttoliikkeissä selvin voittaja. Kovan muuttoliikkeen tyhjentäessä syrjäseutuja kärsitään Helsingissä jo liian kovasta muuttovirrasta kaupunkiin. Samaan aikaan myös maahanmuutto Suomeen on kasvanut nopeasti. Tämän myöhäisemmän muuttoliikkeen voittajina ovat olleet suurimmat kaupungit, eli Helsinki, Tampere, Oulu ja Jyväskylä ympäryskuntineen.

Asuntojen alhaiset hinnat maaseudulla, samaan aikaan kun kaupunkien hinnat kohoavat pienituloisten ulottumattomiin, johtavat siihen, että kaikkein pienituloisimmat ovat pakotettuja muuttamaan syrjäisiin maaseutukuntiin. Toisaalta muuttotappio vähenee ja voi jopa kääntyä muuttovoitoksi.^lähde? Monet pienet paikkakunnat käyttävät erilaisia houkuttimia saadakseen uusia asukkaita ja perheitä hankkimaan lapsia.

Lähteet

• Cavalli-Sforza, Luigi Luca: Genes, Peoples and Languages. Määritä julkaisija! ISBN 0-713-99486-X
• Lang, Valter: Homo Fennicus: Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suomentanut Oittinen, Hannu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. ISBN 978-951-858-130-0
• Manning, Patrick: Migration in World History. Routledge, 2005. ISBN 0-415-31147-0
• Valste, Juha: Ihmislajin synty. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012. ISBN 978-952-222-332-6

Kirjallisuutta

• Martikainen & Pitkänen (toim): Muuttoliikkeiden vuosisata, www-versio. Siirtolaisuusinstituutti, 2020.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Muuttoliike Wikimedia Commonsissa