Noitavainot

Noitavainot olivat Euroopassa myöhäiskeskiajalla alkanut, mutta uuden ajan alussa voimistunut liikehdintä noidiksi epäiltyjen ihmisten tuomitsemiseksi. Noituudella vahingoittaminen on yksi ihmiskunnan vanhimpia rikollisena pidettyjä toimia, ja se oli mainittu lakikirjoissa jo ainakin Hammurabin laista alkaen noin vuonna 1760 eaa. Suuret eurooppalaiset noitavainot syntyivät kuitenkin vasta sen jälkeen, kun 1400-luvulla kehitettiin uudenlainen noitateoria, jossa noidat liittoutuivat Paholaisen kanssa.

Francisco Goya: Noitia lähdössä lentoon vuodelta 1797. Madridin museo.

Suurten noitavainojen alku liittyi suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka koskettivat niin yhteisöjä kuin yksilöitäkin. Noitavainot olivat yleisempiä protestanttisessa Euroopassa kuin katolisen kirkon alueella. Sekä protestanttisessa että katolisessa Euroopassa vainoja pitivät käynnissä yleensä maallikot, eivät koulutetut teologit. Noitavainojen syistä vallitsee tutkijoiden keskuudessa erimielisyyttä, ja ilmiötä on pyritty selittämään niin taloudellisilla, poliittisilla, psykologisilla kuin uskonnollisillakin motiiveilla.

Noitavainojen alku

Noitavasara

Pääartikkeli: Noitavasara

Noituudesta rangaistaan. Kirjan­kuvitusta vuodelta 1508.

Vuonna 1486 tai 1487 painettiin inkvisiittorien Jacob Sprenger (1436–1495) ja Heinrich Kramer (noin 1430–1505) kirjoittama pahamaineinen kirja Malleus maleficarum eli Noitavasara, saksaksi käännettynä Der Hexenhammer, jossa annettiin yksityiskohtaiset ohjeet noitien kuulustelemiseksi. Noitavasarassa musta magia selitettiin osaksi kerettiläistä harhaoppia, jota vastaan inkvisitio taisteli. Noituus oli jaettu 14 eri lajiin. Sprenger ja Kramer olivat kokeneita dominikaani-inkvisiittoreita, jotka polttivat eräässä hiippakunnassa 48 noitaa.

Osittain Kramerin ja Sprengerin vaikutuksesta paavi Innocentius VIII julkaisi bullan Summis desiderantes affectibus vuonna 1484. Siinä hyväksyttiin noitien polttaminen. Kirjeessä kumottiin vanhan kanonisen asiakirjan Canon Episcopin sääntö, joka luokitteli noituuden pakanauskonnoksi ja siten sen harjoittajat inkvisition toimivallan ulkopuolelle. Bullassa noituus luettiin saatananpalvonnaksi. Innocentius VIII:n bulla julkaistiin myös Noitavasaran liitteenä.

Noitasapattiteoria

Pääartikkeli: Noitasapatti

1400-luvulla luotiin uudenlainen teoria noituudesta, jonka mukaan erityisesti naisnoidat liittoutuivat Paholaisen kanssa. Tämä liitto vahvistettiin lentämällä noitasapattiin irstailemaan Paholaisen kanssa. Teorian loivat aikakauden oppineet: niin teologit kuin juristitkin.

Noitaoikeudenkäynneissä käytettiin laajasti kidutusta todisteiden hankkimiseksi, mikä edisti noitavainojen syntymistä. Kidutetut syytetyt tunnustivat kiduttajien haluamia asioita, ja näitä tunnustuksia pidettiin totuutena. Sellaisilla alueilla, joissa kidutusta ei käytetty, jäivät vainotkin vähäisiksi. Noitavainoja hillitsi myös toimiva useampiportainen oikeuslaitos. Maissa ja alueilla, joissa ylemmät oikeusasteet valvoivat alioikeuksien päätöksiä, alioikeuksien tuomioita usein lievennettiin.

Noitavainojen syyt

Pääartikkeli: Noitavainojen syyt

Noitavainojen selitykset ovat karkeasti jakaantuneet kahteen päälinjaan, jossa toisessa korostetaan hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehitystä ja toisessa taloudellisia ja sosiaalisia ristiriitoja. Ensimmäisen näkemyksen mukaan Euroopassa vahvistunut keskusvalta tehosti oikeuslaitoksien toimintaa ja tiukensi rikoslakia. Näin ihmisten väliset kiistat tulivat aikaisempaa useammin oikeuslaitosten käsittelyyn samalla, kun esivalta ja erityisesti papisto pystyi tehokkaammin kitkemään uskonnollista poikkeavuutta yhteiskunnasta.

Sosiaalis-taloudellisissa selityksissä katsotaan, että 1500- ja 1600-luku olivat myös suuren taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen aikaa, jolloin sodat, liikakansoitus ja katovuodet lisäsivät köyhyyttä samalla, kun rahatalouden kehitys ja laajeneva kaupankäynti lisäsi rikkauden määrää. Tämän eriarvoistumisen aiheuttama katkeroituminen purkautui sitten noitaoikeudenkäynneissä.

Kaupunkikulttuuri koki 1400–1600-luvulla myös suuria muutoksia. Yhä useampi lähti maaseudulta kaupunkeihin ja se aiheutti luokkariitoja, poliittisia ristiriitoja sekä sosiaalisia ongelmia. Lisäksi katovuodet, nälänhätä ja tautiepidemiat varjostivat jokaisen ihmisen elämää. Ihmisten pettymys, turhautuneisuus ja pelko oli kanavoitava johonkin. Historiantutkijat ovat havainneet, että usein noitasyytösten takana olivat myös erilaiset juridiset ja henkilökohtaiset konfliktit. Eräät psykohistoriallisesti orientoituneet tutkijat ovat puhuneet myös joukkopsykooseista.

Uskonpuhdistus johti Euroopassa perinteisen turvallisen maailmankuvan säröilemiseen, mikä osaltaan vaikutti aikakauden epäluuloisuuteen ja paniikkiin. Nachman Ben-Yehudan mukaan tämä voidaan havaita siitä, että vakavimmat vainot toimeenpantiin sellaisissa maissa kuin Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, joissa katolisen kirkon asema oli heikoin, kun taas vakaan katoliset maat kuten Espanja, Italia ja Portugali säästyivät miltei kokonaan noitavainoilta.

Noitavainojen maantiede

Giles Coreyn kuolema 19. syyskuuta 1692 raskaiden kivien painon alla. Hänet tuomittiin noitana kuolemaan Salemin noitaoikeudenkäynnissä Amerikassa.

Noitavainoja koettiin kristillisen kulttuurin piirissä useamman sadan vuoden ajan, mutta niiden yleisyys vaihteli suuresti eri maantieteellisillä alueilla ja eri aikoina. Noituussyytöksiä alettiin esittää Euroopassa 1300-luvulla, mutta ajalta ennen vuotta 1420 tunnetaan alle sata oikeudessa käsiteltyä juttua. Kokonaisuudessaan on arvioitu, että Euroopassa olisi poltettu vain noin tuhat noitaa ennen vuotta 1500. Suuremmat vainoaallot sijoittuvat saksankieliseen Eurooppaan vuosiin 1560–1650, siis uudelle ajalle selvästi reformaation jälkeen. Suomessa noitaoikeudenkäynnit osuvat puhdasoppisen protestantismin ajalle 1660- ja 1670-luvuille. Puolassa ja Venäjällä vainoja oli 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Arviot uhrien kokonaismäärästä ovat nykyisin noin 40 000 – 50 000 ihmistä kristityssä maailmassa yhteensä.

Vainojen laajuus vaihteli dramaattisesti maittain: Saksassa vainoissa kuoli arviolta 26 000 ihmistä kun taas Irlannissa vain neljä. Noitavainot levisivät koko Länsi- ja Keski-Eurooppaan sekä Baltian maihin ja Pohjoismaihin. Myös Venäjällä käytiin oikeutta noitia vastaan. Noitaoikeudenkäyntejä voidaankin pitää yhtenä tuon ajan eurooppalaisen kulttuurin yleisenä piirteenä. Laajimmat vainot tapahtuivat Länsi- ja Keski-Euroopassa, erityisesti Saksassa, Sveitsissä ja Ranskassa. Yksi tunnetuimpia noitaoikeudenkäyntejä on kuitenkin pohjoisamerikkalaisen Salemin kaupungin oikeudenkäynti, lähinnä siksi, että se on myöhemmin herättänyt laajaa kiinnostusta Yhdysvalloissa, ja sitä on tutkittu laajasti.

Vainojen maantieteelliseen jakaantumiseen vaikuttivat erilaiset paikalliset tekijät. Mantereella käytössä ollut roomalainen laki oli kovempi kuin Englannin lainsäädäntö. Englannissa ja Skandinaviassa myös syytettiin pääosin vain vahingoittavasta noituudesta (maleficium) eikä diabolismista (kuten Skotlannissa tai Saksassa) tai parantavasta, ”valkoisesta” magiasta kuten Ranskassa. Saksassa rajoittamaton kidutus tuotti enemmän tunnustuksia kuin Franche-Comtén alueella Ranskassa harjoitettu rajoitettu kidutus. Kidutuksella aikaansaadut tunnustukset johtivat Saksassa ja Tanskassa ketjureaktioon, missä noituudesta syytetyt ilmiantoivat puolestaan uusia noitia.

Vainot kiihtyivät usein levottomina aikoina, kun koettiin yleistä turvattomuutta. Merkitystä oli myös alueen valtauskonnolla. Roomalaiskatolisella alueella oli varhaiskeskiajalla suhtauduttu magiaan pitkään varsin suvaitsevaisesti. Vaikka magia oli kiellettyä, seurakuntapapit olivat todennäköisesti usein osallisina sen toteuttamisessa ja mukana saattoi olla kirkollisia elementtejä, kuten vihkivettä, ehtoollisleipää ja kirkollisia rukouksia. Magian käyttö ei varhaiskeskiajalla ollut rikos, vaan synti, josta selvisi kirkon näkökulmasta yleensä katumusharjoituksilla. Sydänkeskiajalla ja myöhäiskeskiajalla katolisen kirkon suhtautuminen tiukkeni, mutta esimerkiksi katolisessa Espanjassa pahamaineisena tunnettu inkvisitio surmasi uuden ajan alun vuosisatoinakin kuitenkin vain 826 ihmistä (tarkka luku tiedetään huolellisen oikeusprosessin takia!) ja näistäkin vain murto-osa oli noitia. Samaan aikaan protestanttisessa Euroopassa magia ja noituus samastettiin katoliseen menneisyyteen, jota alettiin pitää jopa epäkristillisenä. Maallikkojen johtamissa noitavainoissa tapettiin tuhansia ihmisiä ja paikallinen kostonhimo saattoi usein vaikuttaa tuomioihin.

Uhrit

Arviot noitavainojen uhrien lukumäärästä ovat vaihdelleet paljon. Pian vainojen loputtua 1700-luvulla muun muassa Voltaire arvioi satoja tuhansia ihmisiä poltetun roviolla. Vuonna 1792 ilmestyneessä teoksessa laskettiin uhrien määräksi 9 442 994. Nykyisten lähdekriittisten ja perusteltujen arvioiden mukaan uhreja on vähemmän kuin 250 000; lähes varmaa on, että uhreja on vieläkin vähemmän: 50 000 tai jopa puolet tästä. Uhreista arviolta 20–25 prosenttia oli miehiä.

Suomessa on ollut 453 noitaoikeudenkäyntiä, joista noin puolet on päättynyt vapauttavaan tuomioon. Kuolemantuomio annettiin vain sellaisesta noituudesta, jossa katsottiin noituuden aiheuttaneen jonkun kuoleman. Suomessa noituudesta tuomituista noin 70 prosenttia oli miehiä.

Noitavainot ja feministinen teoria

Osassa feministisiin teorioihin pohjautuvia noitavainojen tulkintoja noitavainoja on kuvattu ”sotana naisia vastaan”, jonka toimeenpanijoina oli ensisijaisesti miehiä ja erityisesti valtaapitäviä miehiä. Noitien leimaaminen ja murhaaminen oli kuitenkin todellisuudessa ruohonjuuritason toimintaa, johon osallistui niin miehiä kuin naisiakin. Suurin osa noitasyytöksistä syntyi naisten välisistä kiistoista ja miehet osallistuivat niihin vain sivuroolissa. Lisäksi noitavainot eivät rajoittuneet pelkästään naisiin, vaan esimerkiksi Islannissa 90 prosenttia, Virossa 60 prosenttia ja vuosina 1520–1699 Suomessa ainakin 50 prosenttia vainoissa tuomituista oli miehiä. Osa feministeistä on syyttänyt tämän esille tuovia historioitsijoita siitä, että he jatkavat täten naistenmurhaa (gynocide), koska he esittävät noitavainot muina kuin naisten vainoina.

Noitavainot nykyaikana

Vielä nykyään joissakin vahvasti taikauskoisissa ja perinteisiin nojaavissa yhteisöissä harjoitetaan noitavainoja. Nykyajan vainot vaativat tuhansia ihmishenkiä vuosittain. Etelä-Afrikan pohjoisosassa jopa satojen noidiksi epäiltyjen ihmisten uskotaan saaneen surmansa noitavainoissa 1990-luvulla. Kamerunissa järjestetään noitaoikeudenkäyntejä, joissa syytetty voi saada tuomion noitatohtorina esiintymisestä. Lynkkausjoukot ovat polttaneet elävältä tuhansia ihmisiä Tansaniassa, Keniassa ja Zimbabwessa 1990-luvulla. Noitavainot ovat jatkuneet myös vuosituhannen vaihteen jälkeen. Länsi-Keniassa väkijoukot polttivat 11 noidiksi epäiltyä miestä ja naista toukokuussa 2008. Nigeriassa noin 5 000 lasta on hylätty kymmenessä vuodessa vanhempien karkottaessa heidät noitina. Lapsia on syytetty avioeroista, sairauksista, onnettomuuksista tai työn menetyksestä. Afrikan noitavainojen syyt ovat usein myös poliittiset, sillä vaikutusvaltaiset noidat ja noitatohtorit ovat yleensä uudistusten jarruina. Pastorit saavat myös lisämainetta paljastaessaan uusia ”noitia”. Vuonna 2010 Haitilla tapettiin 45, joita syytettiin koleran levittämisestä voodoon avulla.

Katso myös

• Noitavainot Ruotsin valtakunnassa
• Puhdasoppisuuden aika
• Noitavasara
• Saatananpalvontapaniikki

Lähteet

• Sari Kataja-Peltomaa & Raisa Maria Toivo: Noitavaimo ja neitsytäiti, s. 214. Atena Kustannus Oy, 2009. ISBN 978-951-796-594-1

Kirjallisuutta

• Almond, Philip C.: England’s First Demonologist: Reginald Scot & “The Discoverie of Witchcraft”. London: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-793-3
• Guillou, Jan: Noitien asianajaja. ((Häxornas försvarare: Ett historiskt reportage, 2002.) Suomentanut Tapio Koivukari) Helsinki: Johnny Kniga, 2004. ISBN 951-0-27747-9
• Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa: Myytin synty. Jyväskylä: Atena, 2006. ISBN 951-796-438-2
• Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa: Ihmisen pahuus. Jyväskylä: Atena, 2007. ISBN 978-951-796-481-4
• Nenonen, Marko: Noituus, taikuus ja noitavainot: Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700. (Väitöskirja. Tampereen yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 165) Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1992. ISBN 951-8915-56-3
• Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Synnin palkka on kuolema: Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla. (Toimittanut Anne-Riitta Isohella) Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13081-1
• Virtanen, Leena: Noitanaisen älä salli elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666–1671. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39892-0

Aiheesta muualla

• Marko Nenonen ja Timo Kervinen: Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa Marko Nenonen/Oy Chronicon Ltd Finland.
• Väitös: Noidat uhka yhteisölle 15.11.2003. Verkkouutiset. Arkistoitu 12.12.2007. Viitattu 17.4.2007.
• Lyhyt katsaus noitavainoihin. Harmaasusien airut 1.1.1998.
• Noitavainot keskiajalla (Arkistoitu – Internet Archive). Elävä keskiaika ry.