Otto II
Otto II Punainen (955 – 7. joulukuuta 983, Rooma) oli Saksin herra ja vuodesta 973 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari. Hän oli keisari Otto I Suuren ja Adelheid Burgundilaisen poika. Toukokuussa 961 hänet kruunattiin Aachenissa Saksan kuninkaaksi, ja samana vuonna myös Italian kuninkaaksi, molemmissa isänsä kanssahallitsijana. Vuonna 972 kruununprinssi Otto II solmi avioliiton vastikään kuolleen Bysantin keisarin Romanos II:n tyttären Theofanon kanssa. Keisariksi Otto II nousi isänsä Otto I Suuren rinnalle vuonna 967, ja sai keisarivallan kokonaan itselleen isänsä kuoltua vuonna 973.[1] Hänen äitinsä Adelheid, serkkunsa Baijerin herttua Henrik II ja puolisonsa Theofano olivat hänen läheisiä avustajiaan.[2]
| Otto II | |
|---|---|
 | |
| Rooman keisari | |
| Valtakausi | 7. toukokuuta 973 – 7. joulukuuta 983 |
| Edeltäjä | Otto Suuri |
| Seuraaja | Otto III |
| Italian kuningas | |
| Valtakausi | 25. joulukuuta 980 – 7. joulukuuta 983 |
| Edeltäjä | Otto Suuri |
| Seuraaja | Otto III |
| Saksan kuningas | |
| Valtakausi | 26. toukokuuta 961 – 7. joulukuuta 983 |
| Edeltäjä | Otto Suuri |
| Seuraaja | Otto III |
| Syntynyt |
955 Saksi, Saksan kuningaskunta |
| Kuollut |
7. joulukuuta 983 Rooma, Kirkkovaltio |
| Puoliso | Theofano |
| Lapset |
Adelheid Sofia Matilda Otto III |
| Suku | Saksilainen |
| Isä | Otto Suuri |
| Äiti | Adelheid |
Otto sai hyvän koulutuksen setänsä, Kölnin arkkipiispa Brunon luona. Hän oli rohkea ja impulsiivinen ja tuki kirkkoa monin tavoin.[3]
Heti valtaan noustuaan Otto II joutui taistelemaan Baijerin ja Lorrainen herttuoita vastaan. Vuodesta 960 alkaen hän soti Lorrainen alueella ranskalaisia vastaan. Kumpikin osapuoli katsoi maakunnan kuuluvan itselleen. Ranskalaiset saivat vuonna 978 hetkeksi haltuunsa pääkaupunki Aachenin, mutta asetelma kääntyi pian toisin päin, ja saksalaiset etenivät kostoretkellään syvälle Ranskaan. Syttyi ranskalais-saksalainen sota 978–980. Se päättyi Oton kannalta suosiollisesti, sillä Lorraine jäi keisarin haltuun. Tanskan kuningas Harald Sinihammas pyrki samaan aikaan hyökkäämään pohjoisesta. Kolmas sotien suunta oli itä, sillä slaavit kapinoivat. Otto lujitti lännen kirkon asemaa Böömissä ja Määrissä sekä perusti niiden eteläpuolelle Ostmarkin rajakreivikunnan, josta myöhemmin kehittyi Itävalta. [2]
Kukistettuaan Keski-Euroopan vastustajansa Otto II joutui lähtemään Roomaan auttamaan paavi Benedictus VII:tä. Paavin asema oli epävarma, kun vastapaavi Bonifacius VII oli kaapannut vallan surmauttamalla Benedictus VI:n. Roomasta hän jatkoi sotaretkeään Etelä-Italiaan, jossa arabit jatkuvilla hyökkäyksillään ahdistelivat Bysantin valtaa. Otto sai tilanteen hallintaan valtaamalla Apulian sekä Salernon ja Tarentumin kaupungit.[2] Merisotaretki Calabriassa ei ollut onnekas, vaan Otto II joutui vuonna 982 käydyssä taistelussa pakenemaan, ja seuraavana vuonna hän kuoli Roomassa. Valtaistuimelle nousi hänen alaikäinen poikansa Otto III,[3] mutta todellinen valta oli leskikeisarinna Theofanolla.
Lähteet
muokkaa