Philippe d’Orléans

Louis Philippe Albert d’Orléans, Pariisin kreivi (24. elokuuta 1838 Pariisi – 8. syyskuuta 1894 Stow House, Twickenham, Middlesex, Iso-Britannia) oli Ranskan kuninkaan Ludvig Filipin pojanpoika ja tämän kuoltua vuodesta 1850 Orléans-suvun päämies sekä orleanistien tukema kruununtavoittelija. Bourbonien suvun päähaaran sammuttua vuonna 1883 myös pääosa legitimisteistä siirtyi tukemaan häntä.

Pariisin kreivi Philippe d’Orléans n. 1880

Suku ja koulutus

Philippen vanhemmat olivat kuningas Ludvig Filipin vanhin poika, kruununprinssi ja Orléansin herttua Ferdinand Filip sekä Helena von Mecklenburg-Schwerin. Isänsä kuoltua tapaturmaisesti vuonna 1842 Philippestä tuli nelivuotiaana Ranskan kruununprinssi.

Häntä varten luotiin uusi Pariisin kreivin arvo. Kun Ludvig Filip helmikuun vallankumouksen seurauksena joutui luopumaan kruunusta 24. helmikuuta 1848, yhdeksänvuotiaan kruununprinssin äiti yritti saada edustajainkamarin julistamaan hänet kuninkaaksi. Johtavista poliitikoista André Dupin ja Odilon Barrot tukivat ajatusta, mutta se kaatui tasavaltalaisten vastustukseen, jolloin nuori kruununprinssi joutui seuraamaan muuta kuningasperhettä maanpakoon. Hän varttui osin Englannissa, osin äitinsä luona Saksan Eisenachissa.

Nuoruus

Philippe matkusteli nuorena paljon ja julkaisi vuonna 1861 Lähi-itää kuvaavan matkakertomuksen Damas et le Liban. Yhdessä veljensä Chartresin herttua Robertin kanssa hän osallistui vuosina 1861–1862 vapaaehtoisena Yhdysvaltain sisällissotaan Pohjoisvaltioiden puolella toimien kenraali George B. McClellanin adjutanttina sekä palvellen tämän esikunnassa kapteenin arvoisena. Philippe osallistui muun muassa Yorktownin piiritykseen sekä Williamsburgin, Fair Oaksin ja Gaines Millin taisteluihin, mutta erosi palveluksesta Ranskan ja Yhdysvaltojen suhteiden huononnuttua Meksikon-kysymyksen vuoksi.

Avioliitto ja lapset

Philippe palasi Englantiin, jossa hän vuonna 1864 avioitui serkkunsa, herttuatar Maria Isabel d’Orléans-Montpensierin (1848–1919) kanssa, joka oli Antoine d'Orléansin ja Espanjan infanta Maria Luisa Fernandan vanhin tytär. Heille syntyi neljä poikaa ja neljä tytärtä, joista kuusi eli aikuiseksi asti.

• Prinsessa Marie Amélie d'Orléans (1865–1951), avioitui Portugalin kuningas Kaarle I:n kanssa vuonna 1886. Heille syntyi kolme lasta, joista yksi oli Portugalin viimeinen kuningas Emanuel II.
• Prinssi Louis Philippe Robert, Orléansin herttua (1869–1926), avioitui Itävallan arkkiherttuatar Maria Dorothea von Habsburg-Lothringenin (1867–1932) kanssa vuonna 1896, joka oli Itävallan arkkiherttua Josef Karlin ja Saksi-Goburg-Koharyn herttuattaren Clotilde tytär. Avioliitto oli lapseton.
• Prinsessa Hélène d'Orleáns (1871–1951), avioitui Emmanuel Philibertin, Aostan herttuan kanssa vuonna 1895
• Prinssi Charles d'Orléans (21. tammikuuta 1875 – 8. kesäkuuta 1875), kuoli alle puolivuotiaana
• Prinsessa Isabelle d'Orléans (1878–1961), avioitui Guisen herttuan prinssi Jeanin kanssa vuonna 1899. Heidän poikansa oli kruununtavoittelija veljensä Louis'n kuoleman jälkeen.
• Prinssi Jacques d'Orléans (5. huhtikuuta 1880 – 22. tammikuuta 1881), kuoli alle vuoden ikäisenä
• Prinsessa Louise d'Orléans (1882–1958), avioitui Espanjan infante, Carlos de Bourbon-Molempain Sisilain kanssa vuonna 1907. Tyttärensä Maria de las Mercedes de Bourbon-Molempain Sisiliain kautta hän oli Espanjan kuningas Juan Carlos I:n isoäiti ja kuningas Felipe VI:n isoisoäiti.
• Prinssi Ferdinand d'Orléans, Montpensier'n herttua (1884–1924), avioitui Marie Isabelle Gonzales de Olañeta et Ibaretta, markiisitar de Valdeterrazo kanssa vuonna 1921

Kruununtavoittelija

Ranskan–Saksan sodan sytyttyä vuonna 1870 Philippe tarjoutui palvelemaan Ranskan armeijassa, mutta Ranskan lainsäätäjäkunta hylkäsi ehdotuksen. Toisen keisarikunnan kukistuttua määräykset Orléansien maastakarkotuksesta vanhenivat, ja hän palasi takaisin Ranskaan yksityishenkilönä. Rojalistit olivat tuolloin saaneet enemmistön vastaperustetun kolmannen tasavallan kansalliskokoukseen, ja monarkian palauttamisen suurimpana esteenä oli kuningasmielisten sisäinen jako Bourbonien ja Orléansien tukijoihin. Koska Bourbon-suvun päämies, Chambordin kreivi Henri oli vanha ja lapseton, orleanistitkin olisivat voineet tukea hänen kuninkuuttaan väliaikaisena ratkaisuna. Ongelmaksi muodostui Chambordin jyrkkä vanhoillisuus, joka vieroitti hänet omatkin kannattajansa.

Sovun merkeissä Philippe vieraili 5. elokuuta 1873 Chambordin luona Frohsdorfissa ja tunnusti tämän oikeuden Ranskan kruunuun. Näin syntynyt liitto orleanistien ja legitimistien välillä ei kuitenkaan riittänyt nostamaan Chambordia kuninkaaksi, sillä tämä asetti jälleen mahdottomia ehtoja. Yhteistyö hajosi pari vuotta myöhemmin ja pääosa Ranskan rojalisteista jäi odottamaan Chambordin kuolemaa voidakseen yhdistyä mielipiteiltään joustavamman Pariisin kreivin ympärille. Chambordin kuoltua elokuussa 1883 pääosa legitimisteistä tunnustikin Philippen lailliseksi kruununtavoittelijaksi. Monarkian palauttamiselle edullinen suhdanne oli kuitenkin jo mennyt ohi ja tasavalta tullut jäädäkseen.

Philippen kuninkaallinen esiintyminen alkoi kaikesta huolimatta epäilyttää tasavaltalaisia. Hänen järjestettyään Pariisissa suurimuotoiset häät tyttärelleen Marie Amélielle tämän mennessä naimisiin Portugalin kruununprinssin Kaarlen kanssa Ranskan parlamentti sääti kesäkuussa 1886 lain, jolla kaikki entisten hallitsijasukujen päämiehet määrättiin karkotettaviksi maasta. Pariisin kreivi muutti uudelleen Englantiin, jossa asui loppuikänsä ja kuoli 56-vuotiaana Twickenhamissa syyskuussa 1894.

Perintö

Hänen kuoltuaan orleanistien kruununtavoittelijaksi tuli hänen vanhin poikansa Louis Philippe Robert d’Orléans.

Philippe d’Orléans julkaisi tutkielmia Englannin työoloista ja ammattiyhdistyksistä sekä vuosina 1874–1889 seitsenosaisen kuvauksen Yhdysvaltain sisällissodasta.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Philippe d’Orléans Wikimedia Commonsissa