Ruskopuikkija
Ruskopuikkija tai natalinsukeltaja-antilooppi (Cephalophus natalensis) on Kaakkois-Afrikassa tavattava puikkijoiden alaheimon antilooppilaji. Se on luokiteltu elinvoimaiseksi lajiksi.
| Ruskopuikkija | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Onttosarviset Bovidae |
| Alaheimo: | Puikkijat Cephalophinae |
| Suku: | Cephalophus |
| Laji: | natalensis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Cephalophus natalensis |
|
| Katso myös | |
Taksonomia
muokkaa
Ruskopuikkija jaetaan joskus kahteen alalajiin, C. n. natalensis ja C. n. robertsi. Jotkin tutkijat ovat määritelleet myös punapuikkijan ruskopuikkijan alalajiksi.[1] Kaikki tieteilijät eivät kuitenkaan tee jakoa eri alalajeihin.[2]
Koko ja ulkonäkö
muokkaaRuskopuikkijanaaraat ovat hieman uroksia kookkaampia. Painoa ruskopuikkijoilla on 12–15 kg ja niiden ruumiin pituus on 75–87 cm. Säkäkorkeus on 40–46 cm. Turkin väritys on kirkkaan punertavanruskea. Ruumiin alapuoli on hieman yläpuolta vaaleampi. Korvien reunoilla, kurkussa ja hännän alapuoliskolla on valkoista karvoitusta. Hännä yläpuolisko, korvat ja turpa ovat mustia. Päässä silmien edessä on pitkä, mutta ohut naamarauhanen. Lyhyet ja suorat sarvet kasvavat uroksilla ja naarailla. urosten sarvet ovat naaraita pidemmät. Sarvien pituus uroksilla on 4,5–8 cm ja naarailla 2–4,4 cm.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö
muokkaaRuskopuikkijan levinneisyysalue käsittää osia Swazimaasta, Etelä-Afrikasta, Mosambikista, Tansaniasta, Malawista ja Sambiasta. Levinneisyysalue ulottuu Tansanian kaakkoisosasta KwaZulu-Natalin alueelle Etelä-Afrikassa.[1]
Ruskopuikkijaa tavataan ikivihreissä trooppisissa tai subtrooppisissa metsissä, sekä rannikkojen ja vesistöjen varsien tiheiköillä.[1]
Elintavat
muokkaaRuskopuikkija liikkuu tavallisesti yksin tai lisääntyvänä parina. Naaraat kulkevat joskus jälkikasvunsa kanssa. Aktiivisimmillaan ne ovat aamuisin, myöhään iltapäivällä ja iltaisin. Lähempänä ihmisasutusta ne ovat yöaktiivisia. Ruskopuikkijalla on oma pieni reviirinsä, jonka rajat se merkitsee hieromalla naamarauhasiaan oksiin tai puihin. Eläimet myös tervehtivät toisiaan hieromalla naamarauhasiaan vastakkain. Kohtaamiset saattavat sujua myös aggressiivisesti, jolloin ruskopuikkijat ottavat yhteen pienine mutta terävine sarvineen. Taistelut saattavat johtaa vakaviinkin vammoihin.[2]
Ruskopuikkijat syövät kasveja, hedelmiä ja myös hyönteisiä. Ruskopuikkijat saattavat seurata apinalaumoja syöden näiden puista tiputtamia hedelmiä. Lajin saalistajia ovat leijona, leopardi, hyeenat ja suuret petolinnut. Laji on luonteeltaan hyvin arka ja vaaran uhatessa eläin jähmetty aluksi aloilleen, mutta saalistajan lähetessä se juoksee nopeasti kasvillisuuden suojaan.[2]
Ruskipuikkija lisääntyy ympäri vuoden. Tiineys kestää 210 päivää ja poikasia syntyy kerrallaan yksi. Tavallisimmin poikaset syntyvät keväällä tai kesällä. Sukukypsäksi poikanen kasvaa 18–24 kuukauden ikäisenä. Emo voi saada uuden poikasen 9 kuukauden kuluttua synnytyksestä. Ruskopuikkijat elävät 8–15-vuotiaiksi.[2]
Uhat ja suojelu
muokkaaKansainvälinen luonnonsuojeluliitto on määritellyt ruskopuikkijan elinvoimaiseksi lajiksi. Sen levinneisyysalue on suhteellisen suuri ja vuonna 1999 kannan kooksi arvioitiin noin 42 000 yksilöä. Lajia pidetään yleisenä. Kannan koon uskotaan kuitenkin olevan laskussa. Laji on kadonnut huomattavasta osasta historiallista levinneisyysaluettaan. Tähän on vaikuttanut esimerkiksi ihmisasutuksen ja maatalouden leviäminen. Lajin metsästäminen ja lihan (bushmeat) myyminen on yleistä.[1]
Ruskipuikkijaa tavataan useilla suojelluilla alueilla, kuten esimerkiksi Selousissa Tansaniassa, Maputon suojelualueella Mosambikissa, sekä Hluhluwe-iMfolozin ja Ndumon suojelualueilla Etelä-Afrikassa.[1]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f IUCN SSC Antelope Specialist Group: Cephalophus natalensis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 29.3.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e José R. Castelló: Bovids of the World : Antelopes, Gazelles, Cattle, Goats, Sheep, and Relatives, s. 256-257. Princeton University Press, 2016. ISBN 978-0-691-16717-6 (englanniksi)