Wikipedia

Siouxit

intiaanikansa

Siouxit [ˈsiouksit] eli sioux’t [suːt] on yhteisnimitys dakotojen, lakotojen ja nakotojen intiaanikansoille. Siouxien alkuperäiset asuinalueet sijaitsivat nykyisten Minnesotan ja Wisconsinin osavaltioiden alueella Yhdysvalloissa. 1700-luvun aikana lakotat erkanivat muista siouxeista ja ylittivät Missourijoen, jonka länsipuolella he omaksuivat Suurten tasankojen nomadien ratsastuskulttuurin. Dakotat muistetaan parhaiten vuoden 1862 Minnesotan kansannoususta. Lakotat puolestaan ovat jääneet historiaan erityisesti vuonna 1876 käydystä Little Bighornin taistelusta ja vuoden 1890 Wounded Kneen verilöylystä.

Siouxit
Väkiluku Yli 150 000
Merkittävät asuinalueet
Etelä-Dakota
Pohjois-Dakota
Minnesota
Kielet englanti, sioux-kielet
Uskonnot kristinusko, midewiwin, muita
Sukulaiskansat osaget, omahat, winnebagot, poncat, quapawt

Siouxit eivät olleet kielellisesti tai kulttuurillisesti kovin yhtenäinen ryhmä, mutta Yhdysvaltojen hallinto rekisteröi heidät kaikki siouxeiksi 1800- ja 1900-luvuilla. Nykyisin puolet rekisteröityneistä siouxeista asuu reservaateissa Etelä- ja Pohjois-Dakotassa.

Historia

muokkaa

Varhaiset vuodet

muokkaa

Ensimmäinen dokumentoitu tieto siouxeista on vuodelta 1660, jolloin ranskalaisen turkiskauppias Pierre-Esprit Radisson seurueineen vieraili heidän kylässään. Ranskalaiset kutsuivat tapaamiaan intiaaneja nimellä Gens de boeuf (biisonin kansa). Nimi tuli siouxien tavasta käyttää biisoninnahasta tehtyjä vaatteita ja asumuksia. Tapaaminen sujui ystävällisissä merkeissä ja ranskalaiset onnistuivat solmimaan rauhan siouxien ja heidän pohjoisten vihollistensa creiden välille.[1]

Joitakin vuosia myöhemmin kristinuskoa levittäneet ranskalaiset jesuiitat Claude-Jean Allouez ja Jacques Marquette vierailivat siouxien kylissä. Allouezin mukaan siouxit olivat hyvin sotaisessa maineessa ja laajalti pelättyjä Isojenjärvien alueella.[1] 1670-luvun alussa itäisimmät siouxit ajoivat pois Wisconsinista huronien pakolaiset, jotka olivat paenneet irokeesien hyökkäyksiä Ontariosta asti. Samalla aikakaudella Yläjärven läntisillä rannoilla asuvat ojibwat riitaantuivat siouxien kanssa Pohjois-Minnesotan metsästysalueista. Vuosikymmenien mittainen rauha siouxien ja ojibwojen välillä solmittiin nykyisen Duluthin paikalla asuvien ranskalaiskauppiaiden välittäminä vuoden 1679 aikana. [2]

Vuonna 1680 Daniel Greysolon, Sier du Luth (Duluthin perustaja), ja lähetyssaarnaaja Louis Hennepin vierailivat dakotojen Izatys-nimisessä kylässä Minnesotassa (joskus käytetty nimeä Kathio).[3] Greysolon pystytti kylään Ranskan lipun sotilaalliseksi muistomerkiksi käynnistään. Isä Hennepin kirjoitti kokemuksistaan siouxien parissa laajan selonteon, josta selvisi hänen joutuneen kolmeksi kuukaudeksi dakotojen vangiksi eräässä toisessa kylässä ennen vierailuaan Kathiossa.[4] [5]

Vuonna 1701 siouxien lähetystö matkusti Montrealiin, jonne ranskalaiset olivat kutsuneet kymmenien intiaanikansojen edustajia rauhaa ja ystävyyttä vahvistamaan.[6] Lähes 1300 intiaania vietti Uuden-Ranskan kera suurta keskikesän juhlaa ja sopi monista kaupan- ja sodankäyntiin liittyvistä ehdoista. Neuvottelujen lopputuloksena ranskalaiset tekivät rauhansopimuksen 38 eri kansakunnan kanssa.[7] Siouxit eivät piirtäneet puumerkkiään rauhansopimukseen, koska yksikään mukana olleista intiaanikansoista ei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.[8]

1730-luvulla siouxit ja ojibwat riitaantuivat 1679 tehdyn rauhan jälkeen. Seuranneissa sodissa siouxit joutuivat vetäytymään tuliaseilla varustettujen ojibwojen alta. Monet dakotojen kylät joutuivat ojibwojen haltuun.[4] Lakotat ja nakotat jättivät samoihin aikoihin omat kylänsä ja valtasivat elintilaa Etelä-Dakotassa ja Nebraskassa, jossa asuneet arikarat joutuivat jättämään kymmenkunta suurta kyläänsä siouxien eri heimojen miehittäessä ne.[9]

Tasangoille siirtyminen

muokkaa
 
Tasangoille siirtyminen aiheutti valtataisteluita (C. M. Russel)

Lakotat ulottivat pyyntimaansa 1700-luvun puolivälissä Missourijoen länsipuolelle. Saatuaan cheyennien avulla ensimmäiset hevosensa ("henkikoiransa") lakotoille avautui uudenlainen tapa metsästää biisoneita ja liikkua vaivattomasti tasangoilla. Asumiseen huonosti soveltuvat preerioiden ylänköarot tarjosivat metsästäjille paratiisin. Suurien vaeltavien biisonilaumojen saalistaminen hevosten selästä oli vaivatonta. Biisoni tarjosi kaiken mitä lakotat tarvitsivat. Idempänä asuvat nakotat ja dakotat omaksuivat myöhemmin osan tästä elämäntyylistä opittuaan ratsastamaan 1770-luvulla.[6] He eivät luopuneet kuitenkaan kokonaan maanviljelystä. Siouxeista kehittyi pohjoisten tasankojen valtiaita. Heitä pelättiin laajoilla alueilla Isoiltajärviltä aina Kalliovuorille asti.[10]

Uudisasutuksen leviäminen

muokkaa

1700- ja 1800-lukujen taitteessa kaikkien siouxheimojen lukumäärän on arveltu olleen vähintäänkin 25 000 henkeä. Valkoisen väestön mukana tulleet vitsaukset, kuten erilaiset kulkutaudit, harvensivat muiden intiaanien ohella myös siouxien rivistöjä. Lakotat siirtyivät asumaan kokonaan Missourin länsipuolelle. He jatkoivat sotimista tasankojen muita heimoja vastaan ja joutuivat joihinkin yhteenottoihin myös amerikkalaisten turkismetsästäjien kanssa. Vuonna 1830 lakotat solmivat rauhan arapahojen ja cheyennien kanssa, jotka aiemmin olivat kuuluneet vihollisiin. Nopeasti etenevä uudisasutuksen leviäminen tasangoille mursi pysyvät intiaanirajat. 1840-luvulla Yhdysvaltain hallituksen edustajat aloittivat toistuvat neuvottelunsa kauttakulkuoikeuksista siouxien kylissä. Viimeistään tässä vaiheessa yhä useammat tasankojen heimot alkoivat etsiä liittolaisia itselleen.[11]

Syyskesällä 1851 noin 10 000 intiaanin lähetystö kokoontui Horse creekiin lähelle Fort Laramieta neuvottelemaan Amerikan hallituksen kanssa kauttakulkusopimuksista ja niiden noudattamisesta.[11]. Siouxien lisäksi paikalla oli arapahojen, cheyennien, arikarojen ja hidatsojen edustajia. Kunkin intiaaniheimon rajat merkittiin tarkoin ja kaikkien siouxien yhteiseksi päälliköksi valittiin Voittoisa Karhu (Conquering Bear). Yhdysvaltain senaatti ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt sopimuksen kaikkia ehtoja ja intiaanit tunsivat itsensä petetyiksi. Voittoisa Karhu yritti rauhanomaisin keinoin hoitaa omia velvollisuuksiaan, mutta ristiriidat johtivat väistämätöttömään sotatilaan. Voittoisan karhun elämä päättyi Grattanin verilöylyssä 1854 amerikkalaisten tykkien yhteislaukaukseen. Eräs taistelun silminnäkijä oli nuori oglala-lakota nimeltään nimeltään Hullu Hevonen (Crazy Horse).[12]

 
Minnesotan siouxit nousivat kapinaan vuonna 1862.

Samalla vuosikymmenellä myös dakotat ajautuivat vaikeuksiin Minnesotassa, jonne heidät oli sijoitettu hallituksen taivuttamina reservaattiin. Joukko uudisasukkaita oli surmattu ja syy vieritettiin dakotojen niskoille. Eräänlaisena kostotoimenpiteenä hallitus riisti osan jo ennestään pienestä dakotareservaatista. Intiaanit yrittivät pysyä rauhallisina, mutta tilanne ajautui vääjäämättä kohti suurta katastrofia. Uudisasukkaat alkoivat kohdella dakotoja loukkaavasti. Kun Abraham Lincoln valittiin vuonna 1860 uudeksi Yhdysvaltain presidentiksi vaihtuivat myös reservaattien asiamiehet. Uusien intiaaniagenttien ongelmaksi osoittautui kokemattomuus, joka näkyi monina virheinä.[13] Hallituksen määrärahoja ei toimitettu sopimuksen mukaisesti reservaattiin. Tämä teki intiaaneista nälkäisiä ja vihaisia. Kun he pyysivät ruoka-annoksiaan, heidän käskettiin syödä ruohoa ja omia ulosteitaan.[14] Rauhallisina pidetyt dakotat aloittivat kapinan ja surmasivat lähes 500 Minnesotan uudisasukasta. Idästä apuun lähetetyt joukot lopettivat sotatilan ja osa kapinallisista päätyi hirttolavalle, mutta suurten intiaanisotien ensitahdit oli lyöty. Tästä eteenpäin siouxien ja amerikkalaisten riitaisuudet levisivät kauas tasangoille. [12]

Punaisen Pilven sota

muokkaa
 
Bozemanin reitti kartassa keltaisella.

1860-luvun alkupuoliskolla koko Missourin alue ja sen sivujokien varret alkoivat täyttyä Yhdysvaltain armeijakuntien varustuksista. Vaikka siouxien eri heimojen alueet pohjoisilla tasangoilla pysyivätkin jonkin aikaa lähinnä uudisasukkaiden läpikulkualueena, niin ongelmilta ei silti onnistuttu välttymään. Kultalöytöjen takia pohjoisten tasankojen arapahot ja cheyennet joutuivat luopumaan osasta maa-alueitaan. Myös siouxien lakota-heimoille uhkasi käydä samoin, kun Yhdysvaltain hallitus päätti avata niin sanotun Bozemanin reitin Wyomingin ja Montanan siouxalueiden läpi.[15] Syynä oli läntisessä Montanassa tehdyt kultalöydöt. Kolme linnaketta kunnostettiin Wyomingin koillisosaan. Linnakkeiden tarkoitus oli suojata kultakentille matkaavia uudisraivaajaperheitä intiaanien mahdollisilta hyökkäyksiltä. Bozemanin reitti kulki suoraan pohjoisten arapahojen ja cheyennien parhaiden metsästysmaiden halki.[16]

Vuonna 1866 useita intiaanipäälliköitä vieraili Fort Laramiessa neuvotellakseen Yhdysvaltain hankkeesta avata Bozemanin reitti. Punainen Pilvi, oglala-siouxien päällikkö sai brule-päällikkö Täplähännän ja muita arvovaltaisia johtajia tukijoikseen.

 
Sioux-päällikkö Täplähäntä seurueineen

Neuvottelut Fort Laramiessa eivät johtaneet mihinkään. Yhdysvallat oli jo tehnyt päätöksensä ja halusi avata Bozemanin reitin vaikka pakkokeinoin. Punaisen Pilven käskystä kymmenet päälliköt kokosivat soturinsa ja katkaisivat liikenteen Bozemanin tiellä. Lisäksi intiaanit saartoivat kaikki kolme kunnostettua linnaketta Powder- ja Big Horn-jokien välillä. Yhdysvaltain omat joukot jäivät pahasti alakynteen. Loppukesä vuonna 1866 oli vaikeaa aikaa Bozemanin tien valkoisille puolustajille.

Marraskuussa 1866 Yhdysvallat lähetti taistelukentälle lisäjoukkoja ja kapteeni William J. Fetterman joukkoineen majoittui Fort Phil Kearnyyn, joka oli eräs Bozemanin reitin kolmesta linnakkeesta. Joulukuun lopulla Fetterman ja hänen 80 sotilastaan poistuivat linnakkeen näköpiiristä. Jälkeenpäin selvisi, että he seurasivat todennäköisesti nuoren sioux-soturin Hullun Hevosen johtamia "houkutuslintuja", jotka vetivät sotilaat yli tuhannen siouxin ja cheyennen järjestämään piiritykseen.[12] Myöhemmin, eräänä pakkasaamuna, Fettermanin miehistön jäätyneet ruumiit kannettiin Fort Phil Kearnyyn.[17]

Keväällä ja kesällä 1867 Punainen Pilvi liittolaisineen jatkoi lähes hellittämättä tehostettuja iskujaan. Hullusta Hevosesta kehittyi taitava sissisodan johtaja. Amerikan hallitus piti hätäistuntoja ja monet väsyneet Yhdysvaltain sotilaat olivat valmiita lopettamaan taistelut. 29. huhtikuuta 1868 solmittiinkin Fort Laramiessa sopimus muutaman brule- ja oglalapäällikön kanssa. Lisää intiaanijohtajia oli valmiina neuvottelemaan rauhasta, mikäli heidän vaatimuksiinsa suostuttaisiin. Yhdysvaltain hallitus myöntyi noudattamaan vastapuolen ehdotuksia, joista yksi oli Bozemanin reitin varrella olevien kolmen linnakkeen polttaminen. Päätöksen vahvistukseksi joukko siouxeja ja cheyennejä kävi sytyttämässä linnakkeet tuleen.[18]

Fort Laramien uuden sopimuksen mukaan lakota-siouxit saivat pohjoisilta tasangoilta itselleen suuren maa-alueen, jossa liikkui riittävästi riistaa. Sopimusta kirjoittaessaan Punainen Pilvi totesi, että sodan syynä oli ollut yksinomaan se, että Yhdysvallat oli avannut Bozemanin reitin ilman intiaanien lupaa. Tämä Punaisen Pilven johtama sota jäi historiassa sikäli ainutlaatuiseksi, että se oli yksi niistä harvoista, jonka Yhdysvallat hävisi intiaaneja vastaan.[17]

Sopimuksen rikkojat

muokkaa
 
Charles Ferdinal Wimarin kuuluisa maalaus vuodelta 1854 siouxeista ja heidän vangitsemastaan sotaratsusta. Auringonlasku ennakoi tasankointiaanien kukoistuskauden loppua.[19]

Yhdysvaltain hallitus keksi uusia keinoja saadakseen intiaanit kuriin. He ehdottivat kongressille ajatuksen biisonien joukkoteurastuksesta.[20] Kongressi hyväksyi esityksen ja tämän seurauksena Buffalo Bill ja hänen kaltaisensa metsästäjät ampuivat satoja biisoneita päivittäin. Lisäksi hallitus salli Fort Laramien sopimuksen vastaisesti Northern Pacific-rautatien kulkea läpi suuren lakota-siouxien reservaation. Hanke toteutettiin vuonna 1867. Asia aiheutti kielteisiä tunteita alueen intiaaneissa.[21]

Vuonna 1873 lakotojen pyhiltä mailta Black Hillsistä tehdyt kultalöydöt enteilivät huonoa tulevaisuutta siouxeille. Tieto kullasta levisi lehdistöön heti sen jälkeen sen jälkeen kun everstiluutnantti George Armstrong Custer oli käynyt varmistamassa löydön todenperäisyyden. Tämä aiheutti nopeasti kasvavan kultarynnäkön. Yhdysvaltain armeija lähetettiin Black Hillsin ympärille Dakotaan vartioimaan, etteivät uudisasukkaat tunkeutuisi intiaanien maille. Sotilaat eivät kuitenkaan välittäneet puuttua kullankaivajien toimiin. Kultaryntäyksen eräs seuraus oli, että Deadwoodin kaltaisten pikkukylien asukasluvut kasvoivat nopeasti. Myös valmistunut rautatie lisäsi siouxien, cheyennien ja arapahojen ongelmia, sillä biisonien ammuskelu oli junissa matkustavien suurin huvitus. Tasangoille jäi mätänemään tuhansia ammuttuja eläimiä.[20]

”

Ihmeellistä miten valkoiset valittavat että intiaanit tappavat biisoneja. Me ammumme biisoneita saadaksemme ruokaa ja vaatteita ja pitääksemme kotimme lämpiminä. Teidän nuoret miehennekin ampuvat mutta miksi? Menkää katsomaan kuinka tuhannet ruhot mätänevät preerioilla. Te ammutte biisonin ja otatte sen pään tai hännän ehkä osoittaaksenne että olette tappaneet puhvelin. Mitä se on? Onko se ryöstämistä? Te kutsutte meitä villeiksi. Mitä he (eläimiä huvikseen ampuvat) ovat?

”

– Hunkpapa-lakotain päällikkö Istuva Härkä.

Yhdysvaltain presidentiksi noussut Ulysses S. Grant nimitti komission neuvottelemaan lakotojen kanssa mustien vuorten ostamisesta. Neuvottelut raukesivat kuitenkin turhina sillä siouxien päättäjät eivät suostuneet myyntiin. Lakotojen suureksi johtajaksi 1870-luvun alussa noussut hunkpapa-siouxien Pyhä mies Istuva Härkä oli jo kauan sitten tajunnut sen, että valkoinen mies söi sanansa heti kun sai siihen tilaisuuden. Amerikkalaisten antamaa esimerkkiä noudattaen alkoivat myös intiaanit rikkoa Fort Laramien sopimusta ja siirtyivät metsästämään omien alueittensa ulkopuolelle. Hallitus koetti väkipakolla saada niskuroivia lakotoja palaamaan reservaattiinsa. Vanhaksi tullut päällikkö Punainen Pilvi oli halukas noudattamaan Yhdysvaltain vaatimuksia, mutta nuoremmat päälliköt olivat eri mieltä. Istuva Härkä, josta myöhemmin tuli lähes legenda, ei hyväksynyt amerikkalaisten määräyksiä. Hän sai puolelleen myös muiden heimojen johtajia. Punaisen Pilven tyytyessä reservaatti-elämään johtivat Istuva Härkä ja Hullu Hevonen ylimpinä päälliköinä tasankojen yhdistyneitä heimoja. Vastapuolen joukkojen johdossa olivat kenraali William Tecumseh Sherman, joka oli ylennyt Yhdysvaltain armeijan komentajaksi, sekä kenraali Philip H. Sheridan, joka komensi Missourin sotilasdivisioonaa. Viimeksi mainittu tuli kuuluisaksi rasistisesta aforismistaan; "ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani."[22]

Sherman ja Sheridan organisoivat joitakin hyökkäyksiä siouxien ja cheyennien maille ilman sen suurempaa menestystä. Hallituksen joukkoja virtasi vuoden 1875 aikana Wyomingiin ja Montanaan. Mustien vuorten ympärillä kuhisi niin sotilaita, kullankaivajia kuin intiaanejakin. Tilanne ajautui vuonna 1876 siihen pisteeseen, että hallitus julisti kaikki Istuvan Härän puolella olevat intiaanit Yhdysvaltain vihollisiksi.[23]

Voitto Little Bighornissa

muokkaa
Pääartikkeli: Little Bighornin taistelu
 
Nuori päällikkö Gall

Tulevassa sodassa Yhdysvaltoja vastaan taistelivat lähes kaikki lakota-siouxien heimot yhdessä cheyennien ja arapahojen kanssa. Useampia tuhansia sotureita (arvioita kymmenestätuhannesta soturista on esitetty) käsittävän sotajoukon johtajina toimivat Istuvan Härän lisäksi Hullu Hevonen, Musta Kuu ja Gall, sekä koko joukko muita päälliköitä.[23] Myös Yhdysvaltain joukot turvautuivat intiaani-liittolaisiin, sillä pawneet, crowt, arikarat ja itäiset shoshonit sotivat sotilaiden rinnalla siouxeja vastaan. [24]

Kesällä 1876 tapahtuneessa Little Bighornin taistelussa kenraalimajuri George Armstrong Custer johti Montanassa yli 200-miehisen seitsemännen ratsuväkirykmenttinsä varmaan kuolemaan tietämättä mitään vastustajiensa murskaavasta sotilaallisesta ylivoimasta. Hullun Hevosen ja Gallin johtamat intiaanit tuhosivat Custerin joukot viimeiseen mieheen. Yhdysvaltain ratsuväki oli joutunut ansaan ruohikossa piileskelleiden siouxien ja cheyennien keskelle. Monet taisteluun osallistuneet intiaanit väittivät surmanneensa Custerin.[25] Yksi tunnetuimmista "Custerin surmaajista" oli lakotojen Sadekasvo (engl. Rain-in-the-Face). Monia vuosia taisteluiden jälkeen päällikkö Istuvan Härän sisarenpoika Valkoinen Härkä väitti koskettaneensa Custeria ja surmanneensa tämän. Hän piirsi tapauksesta myös kuvan, mutta ei ole varmaa oliko hänen uhrinsa todellakin kenraali Custer.[26]

 
Little Bighornin taistelun ainoa henkiin jäänyt: Comanche-niminen hevonen Custerin joukoista.

Custerista tuli suuri sankari kuolemansa jälkeen ja lehdistö paisutteli hänen urotekojaan. Valkoinen väestö vaati pikaista kostoa intiaaneille ja suuria sotilasjoukkoja lähetettiin tasangoille kostamaan Little Bighornin verityöt. Intiaanien puolella nuoria sotureita ilmaantui eri reservaateista liittyäkseen Istuvan Härän johtamiin joukkoihin. Yhdysvaltain sotilaallinen ylivoima kuitenkin pakotti intiaanit antautumaan seuraavien vuosien aikana. Sotilaiden vangiksi joutunut Hullu Hevonen kuoli pistimen iskusta vatsaan vuoden 1877 syksyllä.[27] Kanadaan paennut Istuva Härkä antautui Yhdysvaltain armeijalle 1881 ja istui kaksi vuotta sotavankina. Suurin osa hänen johtamistaan intiaaneista oli palannut omiin reservaatteihinsa. Biisonit oli metsästetty lähes sukupuuttoon ja pohjoisten tasankojen metsästäjistä ja sotureista muotoutui katkeroituneita farmareita.[24]

” 'He antoivat meille monia lupauksia. Useampia kuin voin muistaa. Mutta he pitivät vain yhden. He lupasivat viedä maamme. Ja veivät sen.' ”

– Lakota-päällikkö Punainen Pilvi.

Henkitanssista Wounded Kneehen

muokkaa
Pääartikkeli: Wounded Kneen verilöyly
 
Kicking Bear (Potkiva Karhu).

Vuosina 1889 - 1890 siouxeille paljastui reservaattielämän todellinen ankeus. Lakotojen poliittinen järjestelmä oli hajonnut, heidän uskonnolliset seremoniansa tukahdutettu, metsästykseen perustuva talous tuhottu ja lapset viety kaukaisiin kouluihin oppimaan valkoisen miehen tapoja. [28]

Minneconjou-siouxien päällikkö Potkiva Karhu toi lakotojen keskuuteen 1880-luvun lopulla henkitanssin, joka oli lähtöisin paiuteintiaani Wovokalta Kalliovuorten länsipuolelta.[29]. Hypnoottiseen transsitilaan joutuminen oli tanssin eräs tunnusomaisista piirteistä. [30] Lakotat saivat Wovokan sanoman myötä osan kadottamastaan elämänhalusta takaisin ja tanssivat yötä päivää. Henkien tanssin uskottiin herättävän eloon kuolleet soturit, tuovan takaisin puhvelit ja palauttavan valkoisille menetetyt maat. [28] Koulut tyhjenivät ja lehdet lietsoivat pelkoa väittämällä intiaanien nousevan sotajalalle Yhdysvaltoja vastaan. Viranomaiset pelkäsivät Istuvan Härän liittyvän aavetanssin aiheuttamaan hurmosliikkeeseen ja monet pitivät häntä koko uskonnollisen liikkeen alulle laittajana. Varmuuden vuoksi Istuva Härkä päätettiin vangita. Vangitseminen ei sujunut ilman ongelmia, sillä joukko hunkpapa-sotureita kävi vangitsijoina toimineiden intiaaniupseerien kimppuun. Syntyneessä kahakassa Istuva Härkä sai luodin päähänsä. Hän kuoli joulukuussa vuonna 1890.[31]

 
Wounded Kneen verilöylyn jälkeen 1891.

Henkien tanssiin osallistuneista hunkpapa- ja minneconjou-siouxeista osa pakeni Wounded Knee creekiin, jossa Yhdysvaltain armeijan joukot saartoivat heidät lumiselle preerialle ja riisuivat aseista. Erään intiaanin kädessä oleva ase laukesi vahingossa, jonka seurauksena sotilaat alkoivat ampua silmittömästi kohti antautuneita lakotoja.[31] Edesmenneen kenraalimajuri George Custerin "kunniaksi" surmattiin lähes 300 intiaania. Tästä joukosta yli puolet oli naisia ja lapsia. Jäiselle preerialle haavoittuneina jätetyt uhrit menehtyivät kylmyyteen ja osa eloonjääneistä vietiin lähistöllä olevaan kirkkoon. "Intiaanit istuivat siellä olkien päällä. He olivat hyvin hiljaisia. Näin kurkkuun haavoittuneen pojan istuvan äitinsä sylissä. Annoin pojalle vettä ja poika tarttui mukiin kuin olisi kuolemassa janoon ja joi mutta vesi tuli kurkun haavasta ulos. Kutsuin lääkärin paikalle joka pysähtyi ovelle ja kalpeni... En ole ennen nähnyt valkoisen miehen kalpenevan intiaanien edessä... Lääkäri kertoi myöhemmin ettei ollut koskaan ennen nähnyt niin seulaksi ammuttuja naisia ja lapsia istumassa sellaisen julisteen alla mikä katosta riippui: "MAASSA RAUHA JA IHMISILLÄ HYVÄ TAHTO". [32] [33]

Wounded Kneen verilöylyä pidetään yleisesti 1800-luvun intiaanisotien päätepisteenä, joka lopullisesti mursi tasankointiaanien vastarinnan.

1900-luku ja nykyisyys

muokkaa

1970-luvulla Wounded Knee nousi uutisotsikoihin uudelleen. Siouxien Pine Ridgen reservaatin huonot olosuhteet Etelä-Dakotassa ja Yhdysvaltain rasistinen suhtautuminen heidän maansa alkuperäisiin asukkaisiin olivat ongelmien alkusyynä. Rotusyrjintä aiheutti lisääntyvää työttömyyttä, joka heijastui monien intiaanikommuunien taloudellisen aseman ahdinkona. Lisäksi reservaatissa aloitetun kaivostoiminnan yhteydessä käytetyt voimakkaat kemikaalit myrkyttivät maata ja vesiä. Ihmiset sairastuivat herkemmin ja lapsia syntyi vajaakehittyneinä.[34] Erään oglala-siouxin murha nostatti Pine Ridgessä ja Rosebudin reservaatissa asuvien lakotojen suuttumuksen, ja aiheutti joukon mielenosoituksia. Tämä johti 71 päivää kestäneeseen Wounded Kneen valtaukseen.[34]

Tapahtuma alkoi 27.2.1973 kun noin 200 Amerikan intiaaniliikkeen (AIM) jäsentä miehitti Wounded Kneen kylän lakotojen kansakunnan nimissä. Panttivankeja siepanneet intiaaniaktivistit ottivat haltuunsa Pyhän Sydämen katolilaisen hautausmaan ja kaivautuivat poteroihin valmiina käymään sotaa Yhdysvaltoja vastaan. Paikalle hälytetyt liittovaltion poliisit (FBI) ja raskaasti aseistetut armeijan yksiköt piirittivät hautausmaan ihmisten seuratessa tilannetta television ja lehtien välittäminä ympäri maailmaa.[35] Valtaajien johtajat neuvottelivat FBI:n edustajien kanssa asettamillaan tiesuluilla, ja vaativat monia intiaanien kanssa tehtyjä sopimuksia rikkonutta senaattia tilille teoistaan. Aseistetut intiaaniaktivistit halusivat myös reservaatin järjestyksestä vastanneen Dick Wilsonin pikaista eroa.[35]

Kenraali Alexander Haig, myöhemmin presidentti Ronald Reaganin ulkoministeri, määräsi armeijan osastoja poliiseiksi naamioituneina auttamaan miehityksen lopettamisessa. Presidentti Richard Nixon ja Pentagonin sotilasjohto antoivat täyden suostumuksensa kenraalille.[36] Korkeintaan 50 kiväärin turvin aseistautuneet "miehittäjät" olivat sotilaallisessa epätasapainossa lukuisia käsikranaatteja, pariakymmentä kranaatinheitintä, 120 tarkkuuskivääriä, 16 kevyttä panssarivaunua ja kolmea helikopteria vastaan.[36]

Liittovaltion asettamat uhkavaatimukset intiaaniaktivisteille näiden poistumisesta Wounded Kneestä maaliskuun 8. päivään mennessä eivät tuottaneet toivottua tulosta. Mielenosoitukset intiaanien puolesta levisivät ympäri Yhdysvaltoja samaan aikaan kuin Wounded Kneessä käytiin tulitaisteluita. Huhtikuun lopulla kaksi valtaajaa ammuttiin hengiltä. Kun tilanne lopulta laukesi 18.5, olisivat AIM:n intiaaniaktivistit olleet yhä valmiit jatkamaan, mutta oglala-siouxit katsoivat viisaimmaksi lopettaa sodan. Eräs miehityksen alkuunpanijoista, Dennis Banks, pakeni paikalta osan sotureista seuratessa häntä.[37]

AIM:n nuoret valtaajat olivat kuitenkin onnistuneet tehtävässään kohdistaa Yhdysvaltain ja koko maailman ihmisten huomio siihen miten intiaaneja oli kohdeltu yli vuosisadan ajan. Wounded Kneen valtaus sai aikaan siouxien ja muiden intiaanikansojen arvostuksen lisääntymisen. Lakotojen kohdalla tämä parannus tuli rahallisten korvausten muodossa, kun Yhdysvallat suostui vuonna 1977 myöntämään vieneensä lakotoilta laittomasti Mustien vuorten alueet vastoin Fort Laramien sopimista. Lakotojen saamaksi korvaussummaksi tuli kymmeniä miljoonia dollareita. [38]

Nykyään siouxien määrä on suurempi kuin milloinkaan aiemmin. Lakotoja on eniten, koska he alun perinkin ovat olleet väkiluvultaan suurin siouxien kansoista. Monet siouxeista puhuvat yhä omaa kieltään. Kokonaisuutena siouxien, varsinkin lakotojen tila on kuitenkin huolestuttava. Etelä-Dakotan Pine Ridgen reservaatti on eräs Yhdysvaltain köyhimmistä kunnista. Alueen rikollisuus ja jengien väliset sodat ovat huolestuttavalla tasolla. Muissa siouxien reservaateissa tilanne ei ole yhtä paha ja erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen avulla koulutustasoa on saatu kohotettua.[39].

Kulttuuri

muokkaa

Pääryhmiä ja heimonimiä

muokkaa
 
Ocoti Sakowin (Seitsemän neuvoston tulen sosiaalinen rakenne.) Lännestä itään: Lakotat, nakotat ja dakotat.

Sioux-nimi (pienet kyyt) oli ojibwaykielinen. Siouxit itse pitivät saamaansa nimeä erittäin loukkaavana.[40] Siouxit muodostivat keskenään "Seitsemän neuvoston tulen", joka käytännössä toimi vahvana heimoliittona.[10] Heidät voidaan jakaa myös kolmeen pääryhmään kielen ja kulttuurin perusteella:[13]

  • Dakotat eli santeet muodostivat itäisimmän ryhmän, joihin kuuluvista neljästä heimosta tunnetuimmat olivat m`dewekantonit ja sissetonit. Heidän kulttuuriinsa jakaantui tasanko- ja metsä-intiaanien kesken.
  • Lakotat eli tetonit olivat läntisimpiä siouxeja, jotka tunnetaan metsästys- ja soturikulttuuristaan. He jakaantuivat seitsemään eri heimoon, joista tunnetuimmat olivat oglalat, brulet ja hunkpapat. Lakotat edustivat juuri sitä ratsain liikkuvaa tasankointiaanin prototyyppiä, joka on tullut tutuksi niin kirjoista kuin elokuvistakin.
  • Nakotat eli yanktonit olivat puolittaisia maanviljelijöitä, joihin kuuluivat yanktonait. Assiniboinet olivat erkaantuneet tästä siouxien haarasta 1600-luvun alussa.

Siouxien kulttuurista tuli varsin epäyhtenäinen, koska he levittäytyivät niin laajoille alueille. Tullessaan tasangoille heidän kulttuuriinsa tarttui ympäristössä jo asuneiden heimojen tapoja. Siouxien riiteistä on löydetty myös paljon samankaltaisuuksia ojibwojen kanssa; näistä esimerkkinä arvostettujen parantajien Midiwinin-salaseura. Siouxeilla lienee ollut alun perin käytössään myös ojibwojen kaltainen klaanijärjestelmä, jossa jokaiselle klaanille oli jaettu erilaisia tehtäviä koko kansakunnan yhteiseksi hyväksi. Luotettavat tiedot heidän klaanisysteemistään kuitenkin puuttuvat.[40]

Läntisimmät siouxit lakotat nousivat oman suullisen perimätietonsa mukaan "Maan alta", ja asettuivat Black Hillsin, joka muodostui heidän suureksi uskonnolliseksi keskuspaikakseen. Mustien vuorien ympäristöjä aiemmin asuttaneet kiowat joutuivat vetäytymään vuodesta 1775 lähtien kohti etelää lakotojen maahanmuuton seurauksena.[41] Mustista vuorista tuli seuraavan sadan vuoden ajaksi siouxien Seitsemän neuvoston tulen uskonnollinen keskuspaikka, jonka valvojiksi lakotat oli valittu. Joka vuosi erilaiset uskonnolliset ja sosiaaliset tilaisuudet saivat Seitsemän neuvoston tulen syttymään monia kertoja Mustilla vuorilla.[42]

Sukulaiset ja viholliset

muokkaa
 
Siouxit sukulaisheimoineen (sinisellä pohjalla) täyttivät laajat alueet

Siouxien asuinalueiden tuntumassa asustavat iowat, osaget, omahat, kansat, ja poncat olivat itsenäisiä kansoja, joilla ei varsinaisten siouxien kanssa ollut muuta yhteistä kuin kaukainen kielisukulaisuus.[10] Heidän välinsä siouxeihin olivat vihamieliset. Varhain siouxeista erkaantuneet assiniboinet olivat niin ikään kaikkien siouxheimojen katkeria vihamiehiä. Siouxien verivihollisista voidaan mainita vielä etelän pawneet, pohjoisen creet, lännen crowt sekä idän ojibwat. Yleisesti voidaan todeta, että siouxit olivat kaikkien tasangoilla ja vuoristoissa asuvien heimojen vihollisia. Vasta 1830-luvun alussa he solmivat sotaliiton cheyennien ja arapahojen kanssa vahvistaakseen voimaansa Yhdysvaltoja vastaan. [43]

Seremoniat

muokkaa

Wakan-tanka oli Suuri Henki, joka toimi kaikkien sioux-heimojen ylijumalana.[40] Siouxit palvoivat myös Valkoisen biisonin vasaa, jonka henki saattoi ilmestyä näkijälleen ensimmäisen kerran kauniin neidon muodossa. Legendan mukaan Valkoisen biisonivasan henki opetti siouxeja välttämään tyhmyyttä, pahuutta ja itsetuhoisia ajatuksia ja pani alulle Pyhän Piipun käytön, joka oli keskeinen asia kaikissa seremonioissa. [44] Höyrymajan seremoniassa kylän väki puhdistautui synneistään, rikomuksistaan ja heihin pesiytyneestä pahuudesta. Näkyjenetsintäseremoniassa osallistujat etsivät saunomisen jälkeen yksinäisen paikan vuorenhuipulta, autiomaasta tai metsäisestä korvesta vailla ruokaa, ja muusta maailmasta eristäytyneinä. Täällä he saattoivat tarpeeksi nälkiinnyttyään nähdä näyn, jonka myöhemmin kertoivat kylän šamaanille. Avattuaan paastoajan mukana olleen tärkeimpien henkilökohtaisten tavaroiden pussin šamaani kävi sen sisällön tarkkaan läpi ja kuunteli tavaroiden omistajan näkemät näyt. Tällä tavoin hän pystyi opastamaan seremoniasta tulleita valitsemaan oikean tien elämässään.

 
Näyttävät sulkapäähineet kuuluivat tasankointiaanien ja eritoten siouxien kulttuuriin jo 1700-luvulla. Seuraavalla vuosisadalla sulkapäähineet yleistyivät Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa kauppa-asemien välityksellä ja niistä tuli intiaanikulttuurin näkyvä tunnus.

Suosituin siouxien tapahtumista oli Biisonitanssi, jossa kaikki osallistujat tanssivat, joidenkin pukeutuessa biisonia muistuttaviin asuihin. Piiriin asettuvat tanssijat sulkivat keskelleen biisoneiksi puetut soturit, jotka turhaan koettivat puskea tiensä ulos kehästä. Tanssi kuvasi metsästäjiä ja metsästettäviä ja oli omaksuttu Pohjois-Dakotan mandanien kulttuurista. Tämä urheilutapahtumaan verrattava tilaisuus tarjosi paljon huvia lukuisille katselijoille.[6]

Soturiseurat

muokkaa

Siouxien soturiseuroilla oli paljon erilaisia tehtäviä, kuten kylien järjestyksen valvominen ja kurin pitäminen biisoninmetsästyksen aikana. Rikkureita rangaistiin ankarasti. Sodissa johtava soturiseura toimi iskujoukkona. Tavoitteena oli päästä niin lähelle vihollista, että voi koskettaa tätä kädellään tai erityisellä kepillä, josta käytetään ranskalaista nimitysta coup. Teko oli yksi suurimmista rohkeuden osoituksista.[6] Sen merkitys oli niin suuri, että tuskin kukaan uskalsi kertoa valheita urotöistään. Arvomerkkinä pidettiin kotkansulkia joihin yleensä merkittiin taistelussa surmattujen vihollisten määrä ja tapa jolla soturi oli heidät surmannut. Sulan asento päässä tai tietty leikkauskuvio kertoi coupien määrän ja/tai sen monentenako soturi oli onnistunut koskettamaan vihollista. Soturi joka onnistui ansaitsemaan kolme coup-sulkaa saattoi saada oikeuden sulkapäähineen käyttöön. Saadut coupit voitiin maalata mustina viivoina myös sotapaidan hihoihin tai säärystimiin. Soturit saattoivat taistelussa uhrautua oman heimonsa puolesta.

Myös naisilla oli omia seurojaan, mutta sotiin he eivät ottaneet osaa. Päällikköinä toimivat vain miehet, jotka eivät perineet johtajan asemaa, vaan ansaitsivat sen saavutuksillaan. Sotavankeja saatettiin kiduttaa julmasti mutta hyvin urhea vihollinen voitiin päästää vapaaksi. Kidutus oli pääasiassa naisten työtä. Nuori soturi Istuva Härkä joutui ensimmäisenä surmatyönään lopettamaan crow-naisen kärsimykset, jonka kylän naiset olivat polttamalla kiduttaneet lähes hengiltä.[45]

Asuminen ja ulkonäkö

muokkaa

Siouxien eri heimot muodostivat useita eri leirikuntia, joita kutsuttiin nimellä tiospaye.[42] Joskus nämä leirit koostuivat eri suvuista, mutta useimmiten kyseessä oli laajennettu suku, johon oli valittu sopivia ulkopuolisia heimon jäseniä asumaan tiettyyn tiospayeen. Vaikka Seitsemän neuvoston tulen muodostamat heimot oli jaettu moniin ryhmiin he säilyttivät kosketuksen toisiinsa.[42]

Alun perin sioux-heimojen asuntoina toimivat kupolinmuotoiset puunkuorilla verhoillut wigwamit, mutta siirtyminen tasangoille toi monia muutoksia, joista eräs oli tiipii. Se oli rakenteeltaan yksinkertainen: helppo kuljettaa, pystyttää, purkaa ja pakata. Tiipiin runkona oli 3 tai 4 salkoa joiden ympärille lisättiin 12-15 lisäsalkoa joiden ympärille puhvelinnahoista koostuva suojavaate laitettiin. Periaate on lähes sama kuin saamelaisten laavu. Vaatetus vaihteli lämpötilojen mukaan. Kesällä pidettiin yleensä vain lannevaatetta ja mokkasiineja. Talvella lisättiin säärystimet, paita ja puhvelinvuota tai myöhemmin huopa. Suosittua oli kirjoa joidenkin huopien taakse helmikoristeinen koristevyö (engl. "blanket strip"). Helmi- tai piikkisianpiikeistä tehty koristeliuska oli tavallinen myös säärystimissä ja paidoissa sekä etenkin juhlissa pidettävät mokkasiinit saattoivat olla helmikirjottu pohjia myöten.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Brown, Dee Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books, 1991, ISBN 978-0-099-52640-7
  • Buffalo Country Historical Society, Buffalo County Biographical History, Turner Publishing Company, 2002, ISBN 1-56311-842-4
  • Calloway, Colin: One Vast Winter Count. Nebraska Press, 2003. ISBN 978-0-8032-6465-6 (englanniksi)
  • Havard, Gilles: The Great Peace of Montreal. McGill-Queen's University Press, 2001. ISBN 978-0773522190 (englanniksi)
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gaudeamus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Hoxie, Frederick E. Encyclopedia of North American Indians, Houghton Mifflin Co, 1996, ISBN 0-395-66921-9
  • Newark, Peter & May, Robin Old west, BisonBooks, 1984, ISBN 0 86124 183 5
  • Mooney, James Calendar History Of The Kiowa Indians, Kessinger Publishing, 2010, ISBN 1428647953
  • Palazzo-Craig, Janet Ojibwe of Michigan, Minnesota and North Dakota, Rosen Publishing Group, 2005, ISBN 9781404228733
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994, ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9
  • Webb, Walter Prescott, Great plains, University of Nebraska Pr, 1981, ISBN 9780803297029
  • Wishart, David, Encyclopedia of The Great Plain Indians,University of Nebraska Pr, ISBN 9780803247871
  • Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Calloway 2002 s. 241.
  2. ↑ Palazzo-Craig s.6
  3. ↑ Mille Lacs Kathio State Park Minnesota Department of National Resources. Arkistoitu 22.8.2010. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b Explorers and Settlers Survey Historic Sites and Building. Viitattu 20.8.2008. (englanniksi)
  5. ↑ Buffalo Country Historical Society s.6.
  6. ↑ a b c d Introduction Dakota Culture and History geocities.com. Arkistoitu 6.9.2010. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  7. ↑ Timeline: Canada BBC News. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  8. ↑ Havard 2001 s. 123
  9. ↑ Lee Sultzman: Ojibwa History tolatsga.org. Arkistoitu 19.2.2015. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  10. ↑ a b c Yenne s.156"
  11. ↑ a b Henrikssons.101.
  12. ↑ a b c Waldman 1985 s.155
  13. ↑ a b Henriksson s.103
  14. ↑ Henrikssons.104
  15. ↑ Bozeman Trail Fort Phil Kearny State Historic Site. Arkistoitu 26.3.2005. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  16. ↑ Henriksson s.108
  17. ↑ a b Henriksson s.110
  18. ↑ Waldman s.156.
  19. ↑ The Captive Charger
  20. ↑ a b Henriksson s.140
  21. ↑ Henriksson s.123
  22. ↑ Waldman s.157.
  23. ↑ a b Virrankoski s.206"
  24. ↑ a b virrankoski s.208.
  25. ↑ Newark & May s.260-261.
  26. ↑ White Bull Custer lives.com. Arkistoitu 29.10.2010. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  27. ↑ Brown s.312.
  28. ↑ a b Taylor s.100
  29. ↑ Waldman s.158
  30. ↑ Ghost Dance History Accesscenealogy.com. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  31. ↑ a b Virrankoski s.209.
  32. ↑ Brown s.445.
  33. ↑ Wounded Knee Massagre bsgu.edu/department. Arkistoitu 28.8.2006. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  34. ↑ a b Siege at Wounded knee 1973 essortment.com. Arkistoitu 3.5.2010. Viitattu 19.9.2010. (englanniksi)
  35. ↑ a b Wounded Knee 2009. Public Broadcasting System. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
  36. ↑ a b Henriksson s.216
  37. ↑ Henriksson s.217.
  38. ↑ Henriksson s.214.
  39. ↑ Andersson & Henriksson 2010, s. 464.
  40. ↑ a b c Virrankoski s.174.
  41. ↑ Mooney s.157.
  42. ↑ a b c Hoxie s.591.
  43. ↑ Virrankoski s.205
  44. ↑ The White Bison merceronline.com. Arkistoitu 9.10.2010. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  45. ↑ Sitting Bull - Hunkpapa/Sioux (Lakota) frankrealm.com. Viitattu 17.4.2009. (englanniksi)[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Siouxit.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Siouxit&oldid=22829975”
  NODES
Done 1
News 1
orte 4
see 20
Story 5