Wikipedia

Sodankäynnin historia

sodankäynnin kehitystä ja historiaa käsittelevä historian osa-alue

Sodankäynnin historia käsittelee sodankäynnin kehitystä ja historiaa. Laajempi yläkäsite, joka käsittelee sotien, taisteluiden, armeijoiden ja aseiden historiaa, on sotahistoria.

Sotateoreetikko Carl von Clausewitzin mukaan Sota on väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme.[1] Yleensä tämä on tarkoittanut alueiden valloitusta,[2] mutta esimerkiksi Väli-Amerikassa ja Indonesian saaristossa on käyty sotia, joiden tavoitteena oli vankien ottaminen. Koska taistelun tavoitteena ei ollut lyödä vihollisen elävää voimaa, jäi verenvuodatus tällaisessa sodankäynnissä yleensä vähäiseksi.[2] Jos maata oli riittävästi, mutta väestöä vähän, yhteiskunnat suosivat rituaalista sodankäyntiä. Välillä kokonaisten armeijoiden kohtalon ratkaisivat yksittäiset valiotaistelijat tai sankarit keskinäisessä kaksintaistelussaan.[3]

Sodankäynnin historia jaetaan usein historian ajanjaksojen mukaan.

Esihistoriallinen sodankäynti

muokkaa
Pääartikkeli: Esihistoriallinen sodankäynti

Vanha maailma

muokkaa

Kivikaudella otettiin käyttöön aseina keihäs, tikari, nuija, linko ja jousi. Nämä aseet pysyivät laajasti käytössä aina myöhäiskeskiajalle asti. Kivikautisista aseista kilpi jatkaa sitkästi elämäänsä nykypäivänäkin, vaikka välillä se onkin hävinnyt lähes täydellisesti eräistä armeijoista.[4]

Tiedemiehet eivät ole yksimielisiä siitä, koska sodankäynti alkoi. Luolamaalausten tarjoama todistusaineisto on ristiriitaista: esittävätkö kuvat ihmisten välistä väkivaltaa, vai eivät? Osa tutkijoista väittää, että maalauksissa on kuolleita tai kuolevia ihmisiä. Osa taas väittää, että maalaukset esittävät rauhanomaisia ihmisiä.[5] Ensimmäinen arkeologinen todistusaineisto taistelusta on arviolta 14 000 vuotta vanhaa ja sijaitsee Sudanissa kohteessa, joka tunnetaan nimellä kalmisto 117. Paikalla on 59 luurankoa ja 110 esinettä, joista melkein kaikki näyttävät tappaneen ihmisiä. Paikka saattaa olle ensimmäinen laaja todiste sodankäynnistä, mutta yhtä hyvin se voi olla tulosta pitkän ajanjakson aikana haudatuista ihmisistä tai joukkomurhasta.[6]

Joidenkin tutkijoiden mukaan ensimmäinen varma todiste sodankäynnistä löytyy Jerikosta vuoden 7 000 eaa. paikkeilta. Kaupunki oli ympäröity kallioon louhitulla vallihaudalla ja yhtenäisellä kivimuurilla. Järjestelmä on tulkittu organisoitua ja hyvin aseistettua vihollista vastaan suunnitelluksi.[7] Toisen tulkinnan mukaan kyse on tulvavallista.[8]

Uusi maailma

muokkaa

Suurimmassa osassa Amerikkaa sodankäynti pysyi teknisesti kivikauden tasolla vuoteen 1492 asti. Ainoastaan Meksikon ylätasangolla pronssiaseita käytettiin merkittävässä määrin sodankäynnissä. Eurooppalaisten tunkeuduttua mantereelle intiaanit omaksuivat nopeasti tuliaseet ja hevosten käytön sodankäynnissä.[2]

Antiikin sodankäynti

muokkaa

Muinaisen Lähi-idän sodankäynti

muokkaa
 
Urin standardissa on kuvattuna Assyrian armeijan jalkaväkeä ja sotavaunuja. (n. 2500 eaa.)

Muinaisessa Lähi-idässä kehittyivät ensimmäiset armeijat, jotka pyrkivät toteuttamaan taisteluissa yhtenäistä suunnitelmallista taktiikkaa. Jalkaväki hallitsi taistelukenttää. Aikaisemmin kehitettyjen yksilöaseiden lisäksi kehitettiin ensimmäinen monimutkainen asejärjestelmä, kun sotavaunujen esiaste syntyi noin 3500 eaa.[9] Sumerilaisten kaupunkivaltioiden väliset sodat vuosina 3000–2500 eaa. olivat ensimmäiset dokumentoidut sodat.[10] Mediggon taistelu on historian ensimmäinen taistelu, josta tiedetään suurin piirtein aika ja paikka, sekä osapuolet ja lopputulos. Muinaisessa Lähi-idässä käytiin myös ensimmäiset laajamittaiset piiritykset.[9]

Assyriassa otettiin 700-luvulla eaa. käyttöön ratsuväki, joka alkoi hitaasti syrjäyttää sotavaunuja. Samaan aikaan Assyrian armeija oli ensimmäinen, joka varustettiin täysin rautaisin asein. Assyrialaisilla myös kiinteät suoja-aseet (eli kypärät ja vartalohaarniskat) yleistyivät ja vahvistuivat. Samaan aikaan syntyi kevyt- ja raskas jalkaväki, koska kiinteillä suoja-aseilla oli liian kallista varustaa koko armeija. Assyrian raskas jalkaväki taisteli tiiviissä muodossa. Ilmeisesti assyrialaisilla oli käytössä myös jonkinlainen jalkaväen taktinen yksikkö, joka helpotti raskaan jalkaväen käyttöä taistelussa.[9]

Antiikin Kreikan sodankäynti

muokkaa

Antiikin Kreikan sodankäynti perustui suoraan Lähi-idän mallille. Raskaan jalkaväen sotilas oli nimeltään hopliitti, ja sen taktisena yksikkönä yleistyi vuoden 750 eaa. paikkeilta lähtien falangi. Taisteluja valmisteli kevyt jalkaväki, jota oli kuitenkin suhteessa huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin Lähi-idässä. Kreikassa ei juurikaan käytetty ratsuväkeä, vasta Makedonian armeijassa ratsuväki otettiin laajasti käyttöön. Sen sijaan sotavaunut olivat aluksi laajasti käytössä, mutta myöhemmin raskas jalkaväki syrjäytti myös yksittäiset sotavaunut.

Falangi oli ongelmallinen: se oli rakenteeltaan niin tiivis, että se pystyi käytännössä liikkumaan ja taistelemaan vain suoraan eteenpäin. Lisäksi se pystyi liikkumaan ainoastaan tasaisessa maastossa, joten Kreikassa suurin osa maastosta oli sille sopimatonta. Taistelun alettua falangia ei pystynyt johtamaan, vaan se toimi lähes itsenäisesti, liikkuen suoraan eteenpäin kohti vihollisen falangia. Falangin rajoitteiden vuoksi taistelut käytiin etupäässä viljapelloilla sadonkorjuuaikana.

Makedonian kuningas Filippos II uudisti 300-luvulla eaa. Makedonian armeijaa, luoden ammattiarmeijan, joka taisteli ympäri vuoden. Makedonialainen falangi oli vielä kömpelöliikkeisempi ja raskaampi kuin kreikkalaisten. Filippos kehittikin kevyttä jalkaväkeä ja ratsuväkeä, sekä armeijan osien yhteistoimintaa. Sotajoukon eri osilla oli erilaisia taktisia tehtäviä. Ensimmäistä kertaa myös ratsuväelle luotiin taktinen yksikkö. Filippoksen poika Aleksanteri Suuri peri isänsä luoman armeijan ja valloitti tuntemansa maailman.[11]

Antiikin Rooman sodankäynti

muokkaa

Roomalainen falangi oli aluksi täsmälleen samanlainen kuin kreikkalainenkin. 300-luvulla samnilaissotien aikana roomalaiset joutuivat vaikeuksiin vuoristoisessa maastossa. Tämän vuoksi kehitettiin manipulitaktiikka, jonka manipulifalangi oli paljon joustavampi liikkeissään kuin vanha kreikkalainen malli. Taistelujärjestyksessä oli myös ensimmäistä kertaa taktinen reservi, jota sotapäällikkö saattoi käyttää joustavasti haluamallaan tavalla. Ratsuväkeä roomalaiset väheksyivät ja laiminlöivät sen kehittämistä.[12]

Persialaisten sodankäynti perustui ratsastaviin jousimiehiin.[13]

Muinaisen Kiinan sodankäynti

muokkaa

Zhou-dynastia (1050–256 eaa.) varusti suuren armeijansa rauta-aseilla. Kiinalaiset käyttivät sotavaunuja toisinaan suurina muodostelmina. Noin vuonna 770 eaa. valtakunta hajosi. Koska pirstoutuneilla läänitysalueilla oli rajalliset resurssit aluksi armeijat olivat pieniä. 400-luvulta eaa. alkaen taistelevien valtioiden keskushallinnot kykenivät varustamaan satojatuhansia sotilaita rauta-aseilla. Jalkajousia alettiin käyttää piirityksissä ja yksilöaseina. Kiinalaiset ottivat ratsuväen käyttöön vuoden 300 eaa. paikkeilla. Armeijoiden ytimenä pysyi kuitenkin panssaroitu, keihäillä aseistettu jalkaväki, joka taisteli tiiviissä muodossa. Jatkuvien sotien vuoksi kiinalaiset pohtivat korkealaatuisesti sodankäyntiä.[14]

Keskiaikainen sodankäynti

muokkaa

Vegetiuksen 300-luvun lopulla kirjoittama teos Epitoma rei militaris (Sotalaitoksen lyhyt kuvaus) oli keskiajalla ahkerasti kopioitu käsikirjoitus. Monet hänen suosituksistaan olivat luonteenomaisia keskiaikaiselle sodankäynnille.[15]

Vuonna 378 Adrianopolin taistelussa goottien raskas ratsuväki löi roomalaisten jalkaväen ja uusi aikakausi alkoi sodankäynnissä. 500-luvulla Itä-Roomassa Belisarius aseisti jalkaväkensä ja ratsuväkensä jousilla. Taistelu pyrittiin ratkaisemaan ainoastaan kaukoaseilla.

Länsi-Euroopassa valtaan nousseet frankit tukeutuivat aluksi ainoastaan jalkaväkeen. Kun tämä armeija kohtasi itäroomalaiset 554 Casilinumissa oli se täysin avuton nuolisateessa ja tuhoutui. Muiden vastaavien kokemusten jälkeen frankit ottivat käyttöön hevosen ja paksun suojavarustuksen. 500-luvulla myös jalustin yleistyi. Frankit liittivät ensimmäisinä ritariarmeijan tekniset edellytykset yhteen luoden tehokkaan sotavoiman. Aluksi kilpi oli ritarien tärkein suojavarustus, mutta myöhemmin haarniskojen kehitys vähensi sen merkitystä. 1000-luvulla otettiin käyttöön kokohaarniska ja 1200-luvulla ratsukin panssaroitiin. Aluksi käytössä oli rengas- tai suomuhaarniska, mutta keskiajan loppupuolella levyhaarniska yleistyi. Aseina käytettiin peitsen ja miekan lisäksi erilaista valikoimaa lähitaisteluaseita.

 
Normanniratsuväki kohtaa englantilaisen jalkaväen Hastingsin taistelussa. (Bayeux'n seinävaate, 1000-luku)

Raskaan ratsuväen lisäksi ritariarmeijaan kuului kevyttä jalkaväkeä. Ratsuväellä tai jalkaväellä ei ollut taktista yksikköä ja taistelukenttää hallitsivat yksittäiset sankariritarit ja kunniakäsitys oli tärkeä. Ritariarmeijan yleistyminen johtui sarjasta virhearvioita ja taktisia virheitä. Raskas jalkaväki pystyi edelleenkin torjumaan useita ratsuväen rynnäköitä.

Vastatoimena ritariarmeijalle kehittyi jalkajousi, joka lävisti levyhaarniskan. Britteinsaarilla oli käytössä lähes yhtä hyvä pitkäjousi, joka läpäisi verkko- ja rengashaarniskan. Pitkäjousen etuna oli suurempi tulinopeus jalkajouseen verrattuna.

Ruotsissa, Norjassa, Suomessa ja Sveitsissä ritariarmeija ei yleistynyt, vaan armeija oli nostoväestä luotu kansanarmeija. Tällaiset armeijat olivat kuitenkin avuttomia ritariarmeijaa vastaan, ellei niillä ollut käytössä taktista yksikköä.[16]

Mongolien sodankäynti

muokkaa

Mongoliarmeijassa oli pelkkää ratsuväkeä. Jalkaväki puuttui täysin, mutta armeijassa oli raskasta ja kevyttä ratsuväkeä eri tehtäviä varten. Mongolien voima olikin joustavassa taktiikassa. Mongolit ratkaisivat taistelut reserveillä. Käytössä oli erityiset siipireservit, jotka oli varattu vihollisen saartamiseksi. Sotapäällikkö pystyi johtamaan taistelussa koko armeijaa torvi- ja lippumerkein. Mongolien aseina oli kaksi jousta, peitsi, miekka ja nuija. Suojavarusteina oli kypärä ja nahkainen panssari.[17]

Myöhäiskeskiajan sodankäynti

muokkaa
 
Sveitsiläiset palkkasoturit kohtaavat ranskalaiset Marignanon taistelussa vuonna 1515.

Jalkaväen uusi valtakausi alkoi Sveitsistä keskiajan lopulla. Sveitsiläisten armeija oli pelkästään jalkaväkeä ja heillä oli taktinen yksikkö, Gewalthaufen, joka lopetti ritariarmeijan valtakauden, kun sveitsiläiset löivät 1474–1477 Burgundilaissodissa ritariarmeijan useaan kertaan.[18]

Ruuti oli keksitty jo 1000-luvulla Kiinassa. Kiinassa keksintöä käytettiin lähinnä ilotulittamiseen, mutta jo mongoleilla oli 1200-luvulla sotilaallisia sovelluksia. Euroopassa alkeelliset tuliaseet olivat käytössä 1200-luvun lopulla. Aseet kehittyivät nopeasti ja levisivät nopeasti Euroopassa. 1400-luvun lopulla Euroopassa kehitettiin ruudin sekoitussuhde, joka soveltui parhaiten sotilaalliseen käyttöön. Käsiaseiden ensimmäinen aste oli käsikanuuna, jota seurasi hakapyssy. 1500-luvulla kehitettiin musketti, aluksi lunttulukkoisena, 1600-luvulla piilukkoisena. 1500-luvulla syntyi myös pistooli, jota varten kehitettiin rataslukko.[19]

Uudenajan sodankäynti

muokkaa

Sveitsiläinen taktiikka yleistyi Euroopassa 1500-luvulla. Muotoon lisättiin tuliaseet, aluksi piikkimiehet keskellä ja tuliaseet ympärillä, myöhemmin kehittyi espanjalainen neliö. 1500-luvun lopulla Morits Oranialainen kehitti treffen-taktiikan, josta kehittyi 1600-luvulla linjataktiikka. Samaan aikaan keksittiin pistin, joka siirsi piikkimiehet historiaan 1700-luvun alussa. Jalkaväen taistelumenetelmänä oli yleisesti kontramarssi.[19] 1600-luvulla kehitettyä piilukkoista muskettia vastaavat aseet olivat laajasti armeijoiden käytössä aina 1800-luvun puoleen väliin asti.[20]

Ratsuväki menetti merkitystään, vaikka myös se otti tuliaseet käyttöön. Taistelumenetelmänä oli käytössä karakolli.[19] 1600-luvulla karakolli vaihtui ratsuväen rynnäkköön eli atakkiin. Tykkien merkitys kenttätaistelussa kasvoi. 1750-luvulla Preussin kuningas Fredrik II Suuri kehitti tykistön liikkuvuutta ja loi kokonaan hevosvetoisen tykistön.[21]

Seitsenvuotisessa sodassa 1750-luvun puolivälissä ilmestyivät tarkka-ampujat. Tarkka-ampujien ryhmät valmistelivat taisteluita Yhdysvaltain vapaussodassa, jonka jälkeen eurooppalaiset armeijat kouluttivat vastaavaa kevyttä jalkaväkeä. Kevyt jalkaväki oli kaikkialla kuitenkin vain vakiintuneen linjataktiikan lisäys.

Ranskan vallankumouksessa armeijankin vanha järjestys romuttui. Ammattimainen palkka-armeija vaihtui yleiseen asevelvollisuuteen ja armeija kasvoi yli 600 000:en mieheen. Samalla syntyi kolonnataktiikka. Lisäksi Ranskassa kehitettiin tykkien teollista valmistusta ja niiden tulen merkitys taistelukentällä kasvoi. Syntyi divisioonajako ja esikunnat, kun suurta armeijaa ei voinut komentaa enää yksi mies.[22]

Teollistuneen ajan sodankäynti

muokkaa
 
Rautatiellä siirrettävä mörssäri Petersburgin piirityksessä vuonna 1865.

Ranskan vallankumoussotien jälkeen yleinen asevelvollisuus lähes hävisi. Krimin sota oli viimeinen sota, joka käytiin ammattiarmeijoin. Tämän jälkeen otettiin yleisesti käyttöön asevelvollisuus. Suurvalloista ainoastaan Britannia säilytti palkka-armeijan ja luopui siitä vasta ensimmäisessä maailmansodassa. Suurten armeijoiden varustamisessa, huoltamisessa ja liikuttelussa tuli avuksi teollinen vallankumous ja höyryvoima, niin maalla kuin merelläkin.

Jalkaväen aseistus kehittyi huimasti 1830-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppuun mennessä. Syntyi takaaladattava rihlattu kivääri ja metallihylsy mahdollisti makasiinikiväärin. Useissa maissa siirryttiin suoraan suustaladattavasta musketista moderniin makasiinikivääriin. Jalkaväen tulivoiman kehitys huipentui konekiväärin keksimiseen.

Tykeissä otettiin käyttöön rihlaus, takaalataus sekä hidastin- ja palautinlaitteet. 1800-luvun loppuun mennessä oli syntynyt tykistö, jolla käytiin ensimmäinen maailmansota. Myös tykistön ampumamenetelmät kehittyivät.[23]

Lääkehoidon kehittyminen paransi huomattavasti haavoittuneiden selviytymismahdollisuuksia Krimin sodan jälkeen. Armeijat panostivat haavoittuneiden evakuointiin ja hoitoon. Sterilisointi ja tehokas nukutus paransivat leikkaushoitoja. Lisäksi keksittiin röntgen ja veriryhmien ymmärtäminen mahdollisti verensiirrot.[24]

Maailmansotien sodankäynti

muokkaa
 
Brittien panssarivaunu Mark I Sommen taistelussa 15. syyskuuta 1916
 
Laskuvarjoilla suoritettu liittoutuneiden maahanlasku Operaatio Market Gardenissa syyskuussa 1944.

Ensimmäisessä maailmansodassa otettiin uusina aseina käyttöön kaasu ja panssarivaunu. Armeijat kasvoivat miljoonaluokkaan, kun sotaakäyvät maat kutsuivat yhteensä yli 60 miljoonaa miestä palvelukseen. Siirryttiin totaaliseen sotaan, jossa koko kansakunta kävi sotaa. Vihollinen hyökkäsi koko kansakuntaa vastaan; pommitti kaupunkeja ja hyökkäsi muitakin siviilikohteita vastaan. Länsirintamalla sota juuttui vuosikausiksi paikoilleen, kun armeijat kaivautuivat suojautuakseen kasvaneelta asevaikutukselta. Aluksi tyydyttiin yhteen puolustuslinjaan, mutta myöhemmin puolustuksen syvyyttä lisättiin ja syntyi puolustusasema. Asemasodassa naamioimisesta ja harhauttamisesta tuli välttämätöntä. Sodan aikana jalkaväki siirtyi ketjutaktiikasta ryhmätaktiikkaan. Käsikranaatti palasi jalkaväen aseistukseen ja uusina aseina otettiin käyttöön liekinheitin ja erilaiset automaattiaseet.[25]

Toisessa maailmansodassa totaalinen sota laajeni: ilmapommituksista tuli strategisia ja merillä siirryttiin rajoittamattomaan upotussotaan. Siviilejä kuoli lähes yhtä paljon kuin sotilaita. Monessa miehitetyssä maassa oli voimakkaita vastarintaliikkeitä, joiden toiminta sitoi ratkaisevasti vihollisen voimia. Propagandasota kehittyi ja vihollisen radiolähetysten (sotilaalliset ja siviili) häirintä ja tiedustelu laajeni. Panssarivaunusta kehittyi itsenäinen aselaji. Panssarintorjuntatykit kehittyivät kilpaa panssareiden kanssa ja panssareiden lähitorjuntaan kehitettiin rekyylittömiä sinko- ja rakettiaseita.[26] Panssarivaunut ja muut polttomoottorikäyttöiset ajoneuvot palauttivat liikkeen taistelukentälle.[27]

Ilma-aseen taktinen käyttö kehittyi paljon. Salamasodassa ilmavoimat ja panssariaselaji mursivat yhteistyössä vihollisen puolustuslinjan, ja iskivät pitkälle vihollisen selustaan. maahanlaskujoukkoja käytettiin laajasti vihollisen selustassa. Tykistön merkitys säilyi taistelukentällä; ampuma- ja tulenjohtomenetelmät kehittyivät. Samoin kranaatinheittimet kehittyivät huimasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Maamiinoja käytettiin laajasti vihollisen panssareita ja jalkaväkeä vastaan. Ilmavaaran kasvaessa naamioimisen ja ilmatorjunnan merkitys kasvoi. Automaattiaseilla pyrittiin aseistamaan yhä suurempi osa armeijasta. Useat sodan ratkaisutaisteluista alkoivat maihinnousulla. Yhdysvallat ratkaisi sodan Japania vastaan käyttämällä ydinasetta.[26] Antibiootteja alettiin tuottaa teollisesti.[28]

Sodankäynti toisen maailmansodan jälkeen

muokkaa

Toisen maailmansodan lopulla saksalaiset kehittivät risteily- (V1) ja ballistisen (V2) ohjuksen. Ballistista ohjusta kehitettiin edelleen sodan jälkeen ja siitä kehittyi strateginen ase: ydinkärjellä varustettu mannertenvälinen ohjus. Risteilyohjusten kehitys pääsi uudelleen vauhtiin 1970-luvulla. Erilaiset ohjukset ovat nykyään kaikkien aselajien käytössä. Kemialliset aseet palasivat käyttöön 1960-luvulla.

Panssarivaunun ja panssarintorjunnan kilpajuoksu jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Taistelupanssarivaunujen lisäksi syntyi moniin erikoistehtäviin suunnitellut panssarit. Tärkeän roolin saivat miehistönkuljetusvaunut. Helikopterista tuli tärkeä ja sitä käytetään erilaisiin tuki- ja taistelutehtäviin. Yksittäisen sotilaan aseeksi vakiintui rynnäkkökivääri. Maamiinoja ryhdyttiin levittämään koneellisesti.[29] Helikopterien ja lentokoneiden käyttö joukkojen siirtämiseen teki maihinnousuista tarpeettomia. Armeijoiden koostuminen lähes täysin panssaroiduista joukoista nosti polttoainehuollon vaatimuksia ja tarvetta suojata huoltoyhteyksiä.[30]

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittivät ja varustivat armeijoitaan kylmän sodan aikana eri tavoin. Neuvostoliitto tuotti kymmeniätuhansia kappaleita kaikkia tarvitsemiaan asejärjestelmiä: tykkejä, panssarivaunuja ja jopa suihkuhävittäjiä. Yhdysvallat taas luotti asejärjestelmiensä laadun parantamiseen tekniikan avulla. Tämä tekninen kehitys teki suuresta osasta vanhoja aseita auttamattomasti vanhentuneita.[31] 1980-luvulla sensorit ja tietokoneet paransivat ohjausjärjestelmiä ja häivetekniikkaa alettiin käyttää lentokoneissa ja laivoissa.[32]

Tehokkaasta epätavanomaisesta sodankäynnistä tuli helppoa, kun rynnäkkökivääri levisi kaikkialle maailmaan. Enää ei riittänyt vihollisen lyöminen, vaan piti varmistaa myös sitä tukevan väestön rauhanomaisuus ja ystävällisyys, jos aluetta haluttiin hallita. Avointen yhteiskuntien hallitukset joutuivat vaikeuksiin oman väestönsä kanssa käydessään sotaa, jonka vuoksi miehistötappioita on pyritty minimoinaan.[33][34]

Kauppasaartoa käytettiin tehokkaasti erottamaan alueita kansainvälisestä kaupankäynnistä ja maailmantaloudesta. Kauppasaarto saattaa haitata myös maailmantaloutta, kuten tapahtui 1973, kun OPEC nosti raakaöljyn hintaa 250 prosenttia.[35]

Persianlahden sodassa Yhdysvallat saattoi käyttää kylmän sodan lopun voimakasta varusteluaan. Yhdysvallat tuhosi Irakin armeijan. Irakin kehittynyt ilmapuolustusjärjestelmä tuhottiin häivepommikoneilla, risteilyohjuksilla, elektronisella sodankäynnillä ja täsmäpommituksilla kymmenessä tunnissa. Tämän jälkeen Yhdysvallat mursi irakilaisten taistelukyvyn seuraavien viikkojen laajoilla ilmapommituksilla. Teknologiapohjainen sodankäynti voitti suuriin määriin perustuneen Irakin puolustuskyvyn. Persianlahden sodassa vihollinen lyötiin ensi kerta pelkällä ilmasodankäynnillä, sillä maajoukot olivat puhtaasti tukeva aselaji.[36]

Nykyaikainen sodankäynti

muokkaa
Pääartikkeli: Nykyaikainen sodankäynti

Toisen maailmansodan jälkeen on käyty useita valtioiden välisiä tavanomaisen sodankäynnin sotia, mutta 90 prosenttia sodista on ollut sisällissotia. Ne on käyty halvoilla massatuotetuilla aseilla ja suurin osa kaatuneista on ollut siviilejä ja kuollut käsiaseisiin. Nykyaikainen teknologiaperusteinen ja laajan logistisen verkon tukema armeija on yhä harvempien sotaa käyvien osapuolten käytössä. Kehitysmaat investoivat tavanomaisen sodankäynnin armeijoiden varustamiseen miljardeja vuodessa. Nykyaikaiset asejärjestelmät ovat kalliita, ja yhteiskunnilta täytyy löytyä poliittista tahtoa puolustusbudjetin ylläpitämiseen. Suurvalloille selvisi jo kylmän sodan aikana, että ilmasodankäynnillä on lähes mahdotonta lyödä sissisotaa käyvää armeijaa.[37] Sissisotaa käyvät tukeutuvat viestinnässään nykyään kännyköihin, Internetiin ja satelliitti-TV:hen.[38]

Nykyaikaiset sisällissodat ovat raakoja, ja ne ovat yleensä jatkuneet toisen osapuolen täydelliseen tappioon saakka. Sotia on onnistuttu keskeyttämään vain ulkopuolisella väliintulolla, jolla on valvottu solmittujen sopimusten noudattamista tulitauon jälkeen. Kun väliintulijoiden joukot ovat poistuneet maasta, on keskeytynyt sisällissota alkanut joskus uudelleen.[37]

Kehittyneillä mailla on käytössään laaja satelliittijärjestelmä. Se auttaa tiedustelussa ja mahdollistaa maailmanlaajuiset jatkuvat viestiyhteydet. Jos maalla on käytössään tiedustelusatelliittijärjestelmä, on sen strateginen yllättäminen vaikeaa.[37] Vuonna 2001 kiertoradalla oli 500 satelliittia, joista 100 oli Yhdysvaltain armeijan. Satelliittien liikkeiden tiedustelusta ja salaamisesta on tullut tärkeää. Yksityiset yritykset jakavat ilmaiseksi tai korvauksesta satelliittikuvia. Yhdysvaltain armeijan GPS-järjestelmä on käytössä ympäri maailmaa, myös vihollisen hyödynnettävissä.[39]

Ydinaseita ei ole käytetty toisen maailmansodan jälkeen. Kylmän sodan päättymisen jälkeen ydinaseet ovat levinneet laajemmalle ja niiden leviäminen jatkunee. Ydinaseita saattaa päätyä toimijoille, jotka ovat halukkaampia käyttämään niitä kuin perinteiset ydiasevaltiot. Ydinaseiden lisäksi aggressiiviset valtiot ovat kehitelleet ydinaseita halvempia biologisia ja kemiallisia joukkotuhoaseita.[37]

Yhdysvallat on käynyt kansainvälisen terrorismin torjumiseksi sotaa. Se on iskenyt useisiin maihin.[37]

Piirittämisen historia

muokkaa

Ihmiskunnan ensimmäiset kaupungit olivat linnoitettuja. Kivimuurit kasvoivat korkeutta, ja piirittäjät kehittivät menetelmiä niiden murtamiseksi tai ylittämiseksi. Jo muinaisessa Lähi-idässä oli käytössä rynnäkkötikkaat, piiritystornit ja muurinmurtajat. Foinikialaisten väitetään keksineen erilaiset heittokoneet, jotka varmuudella olivat käytössä 300-luvulla eaa.[40]

Tykkien yleistyminen 1400-luvulla muutti piirityssodankäyntiä. Korkeat muurit osoittautuivat vääräksi malliksi, ja kehitettiin tykkitorni ja bastionijärjestelmä. 1800-luvun lopulla tykkien kantaman kasvu pakotti kehittämään linnoitustaitoa edelleen.[41]

Merisodankäynnin historia

muokkaa
 
HMS Dreadnought

Sotalaiva kehittyi jo varhain erisuuntaan kuin muut alukset. Egyptiläisillä oli 1200-luvulla eaa. käytössä märssykori, runsaasti soutajia, sekä keulapuskuri. Soutajien määrä oli tärkeää, joten niitä sijoitettiin aluksi kahteen eri tasoon. Foinikialaisilla oli jo erittäin kehittyneitä sotalaivoja. Kreikkalaiset kehittivät kolmisoudun, eli trieerin, jossa soutajia oli kolmessa tasossa. Kun soutajia tästä vielä lisättiin, laitettiin jokaiseen airoon useampi mies. Taistelussa tavoite oli vihollisen upottaminen keulapuskurilla.

Roomalaiset ottivat puunilaissotien aikana 200-luvulla eaa. käyttöön corvuksen, laskusillan, jota pitkin vihollisen alus voitiin vallata. Samaan aikaan keksittiin entraushaka. Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua roomalaiset sijoittivat sotalaivoihinsa heittokoneita ja taistelutorneja. Tällä tasolla merisodankäynti säilyi 1500-luvun alkuun asti, jolloin alkoi kehittyä tykeillä varustettu purjealus. Kaleerien valtakausi päättyi Lepanton taisteluun vuonna 1571. Vaikka purjealukset yleistyivät muualla, jäivät kaleerit silti käyttöön Välimerellä.[42]

Ensimmäiset tykit asennettiin laivoihin jo 1300-luvulla, mutta käänteen suuriin sotalaivoihin teki tykkiportin keksiminen noin vuoden 1500 paikkeilla. Syntyi suuri linjalaiva, jossa oli useampia tykkikansia. Purjeilla varustettu suuri puinen sotalaiva hallitsi maailmanmeriä 1800-luvun puoleen väliin asti. Siitä teki vanhanaikaisen 1837 käyttöön otettu ranskalaisen Henri Joseph Paixhansin keksimä tykinammus, joka läpäisi puisen laivan laidan ja räjähti sisällä. Vastatoimena aloitettiin laivojen panssarointi.[43] 1800-luvulla höyryvoima ja potkuri yleistyivät sotalaivoissa. Laivatykistö kehittyi: 1900-luvun vaihteessa kantama oli 6 kilometriä, ensimmäisessä maailmansodassa 15 kilometriä ja toisessa maailmansodassa 30 kilometriä. Vuonna 1906 valmistui Britannian Dreadnought, jonka mukaan nimettiin vastaavien taistelulaivojen koko luokka. 1860 keksittiin itsekulkeva torpedo. Sukellusvene kehitettiin käytännölliseksi 1890-luvun lopulla. Merimiinat kehittyivät merkittäväksi aseeksi ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.[44]

Toisessa maailmansodassa lentokoneesta tuli ylivoimainen ase merellä. Lentotukialuksista tuli tärkeitä ja lentokoneilla torjuttiin menestyksekkäästi sukellusveneitä. Sukellusveneitä vastaan käytettiin syvyyspommeja, tutkaa ja kaikuluotainta. Vastatoimien epäonnistuessa sukellusveneet aiheuttivat vakavan uhan kauppa- ja sotalaivoille.[45]

Kylmän sodan aikana kehittyivät ydinkäyttöiset sukellusveneet ja lentotukialukset. 1960-luvulta lähtien sukellusveneisiin sijoitettiin mannertenvälisiä ohjuksia. Risteilyohjuksia on ammuttu laivoista ja sukellusveneistä 1970-luvulta lähtien. Laivoja vastaan käytetään erilaisia ohjuksia, jotka ovat levinneet laajalle.[46]

Ilmasodankäynnin historia

muokkaa
Pääartikkeli: Ilmasodankäynnin historia

Kuumailmapalloa käytettiin laajasti tiedusteluun jo 1800-luvulla. Wrightin veljesten lentokone lensi vuonna 1903.[47] Ensi kerran lentokoneesta pommitettiin maakohteita Italian–Turkin sodassa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä lentokoneita käytettiin pääasiassa tiedusteluun. Pian alkoivat lentokoneiden väliset ilmataistelut ja koneita alettiin varustaa erilaisilla konekivääreillä. Koneita käytettiin laajasti myös vihollisen maakohteita vastaan ja niillä pyrittiin saavuttamaan ilmaherruus. Saksa, Ranska ja Britannia rakensivat sodanaikana 50 000-60 000 konetta, eli yhteensä lähes kaksisataatuhatta konetta.[48]

Toisessa maailmansodassa lentokoneiden taktinen käyttö kehittyi. Ilmapommituksista tuli strategisia ja niitä suoritettiin niin päivällä kuin yölläkin. Ilmavoimat tavoittelivat ehdotonta ilmaherruutta. Tutka otettiin käyttöön johtamisessa.[49] Lentokoneiden aseina oli konekiväärit ja tykit, sodan lopulla myös raketit.[50]

Vuonna 1944 Englannissa ja Saksassa otettiin käyttöön suihkulentokone, jonka kehitys kiihtyi sodan jälkeen.[51] Helikoptereita on käytetty laajasti sotatoimissa 1950-luvulta lähtien.[50] Suihkukoneet nousivat tärkeään rooliin Korean sodassa.[52] Lentokoneiden väliset ilmataistelut ovat harvinaistuneet 1970-luvulta lähtien. Yhdysvalloilla on häivelentokoneita, joita ei havaita tutkalla. Täsmäpommituksissa tarvitaan vähemmän ja pienempiä pommeja (ja ohjuksia) kuin mattopommituksissa. Yksi nykyaikainen pommikone voi tuhota yhden lennon aikana 80 kohdetta ja korvaa siten tuhansia toisen maailmansodan pommikoneita.[53]

Nykyaikaisen lentokoneen isoin uhka on maastalaukaistavat ohjukset, joita vastaan on tehokkaita vastatoimia. Olaltalaukaistavat ohjukset ovat levinneet laajalle ja niitä on myös valtiottomilla toimijoilla. Ne uhkaavat erityisesti helikoptereita sekä nousevia ja laskeutuvia lentokoneita ja rajoittavat lentokoneiden lentämistä matalalla. miehittämättömät lentokoneet suorittavat erilaisia taistelu- ja tiedustelutehtäviä.[53]

Ilmatankkaus on kasvattanut lentokoneiden toimintasädettä ja tehokkuutta. Isoilla rahtikoneilla siirretään joukkoja nopeasti ympäri maailmaa. Erikoistuneilla lentokoneilla johdetaan sodankäyntiä, tiedustellaan ja käydään elektronista sotaa.[53]

Risteily- ja ballististen ohjusten sekä ydinaiseiden leviämisen takia olemassa olevien torjuntaohjusten lisäksi kehitetään jatkuvasti kattavampia ohjuspuolustusjärjestelmiä.[39]

Katso myös

muokkaa
 
Sotahistorian teemasivu

Lähteet

muokkaa
  • Boot, Max: War Made New. Gotham books, 2006. ISBN 1-592-40222-4
  • Keegan, John: Sodankäynnin historia. ((Alkuteos: A History of Warfare) suomentanut Suistola, Jouni) Helsinki: Ajatuskirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9
  • Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. (Sotataidon kolme vuosituhatta) Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9
  • Parker, Geoffrey (toim.): The Cambridge Illustrated History of Warfare. (The Triumph of the West) Cambridge University Press, 1995. ISBN 0-521-44073-4
  • Sota. (sodan historia muinaisesta Egyptistä Irakiin) Readme.fi, 2010. ISBN 978-952-220-245-1

Lähdeviitteet

muokkaa
  1. ↑ * Clausewitz, Karl von: Sodankäynnistä, s. 15-16. ((Vom Kriege, 1832.) Käsikirjaksi muokanneet ja selittävällä jälkisanalla varustaneet Wolfgang Pickert ja Wilhelm Ritter von Schramm. Suomentanut Heikki Eskelinen) Helsinki: Art House, 1998. ISBN 951-884-227-2
  2. ↑ a b c Parker
  3. ↑ Parker, s. 2
  4. ↑ Lappalainen, ss. 16–21
  5. ↑ Keegan, ss.140–144
  6. ↑ Keegan, ss. 146–147
  7. ↑ Keegan ss. 149–151
  8. ↑ Keith Otterbein: How War Began. 2004
  9. ↑ a b c Lappalainen ss. 16-21
  10. ↑ Sota, s. 8-13
  11. ↑ Lappalainen ss. 21-29
  12. ↑ Lappalainen ss. 34-37
  13. ↑ Sota, s. 12
  14. ↑ Sota, ss. 48-51
  15. ↑ Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta. Sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan, s. 457. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6951-2
  16. ↑ Lappalainen ss. 46-56
  17. ↑ Lappalainen ss. 51-52
  18. ↑ Lappalainen ss. 56-58
  19. ↑ a b c Lappalainen ss. 73-78
  20. ↑ Lappalainen ss. 97-98
  21. ↑ Lappalainen ss. 96-107
  22. ↑ Lappalainen ss. 105-109
  23. ↑ Lappalainen ss. 130-137
  24. ↑ Boot ss. 300-301
  25. ↑ Lappalainen ss. 145-160
  26. ↑ a b Lappalainen ss. 166-182, 199, 211
  27. ↑ Boot, s. 295
  28. ↑ Boot, s. 300-301
  29. ↑ Lappalainen ss. 206-223
  30. ↑ Boot, s. 296, 420
  31. ↑ Parker, s. 342
  32. ↑ Sota, s308
  33. ↑ Parker, s. 349
  34. ↑ Sota, s. 309
  35. ↑ Parker, s. 361
  36. ↑ Parker, ss. 362–363
  37. ↑ a b c d e Parker, ss. 368–373
  38. ↑ Boot, s. 419
  39. ↑ a b Boot, ss. 426-427
  40. ↑ Lappalainen ss. 59-63
  41. ↑ Lappalainen ss. 81-82
  42. ↑ Lappalainen ss. 64-72
  43. ↑ Black, Jeremy: War and the World, s. 167. (Military Power and the Fate of Continents 1450–2000) Yale University Press, New Haven ja Lontoo, 1998. ISBN 0-300-07202-3
  44. ↑ Lappalainen ss. 116-123, 134-143
  45. ↑ Boot, s. 297
  46. ↑ Boot, ss. 421-424
  47. ↑ Lappalainen s.143
  48. ↑ Lappalainen s.144
  49. ↑ Lappalainen ss. 182-189
  50. ↑ a b Boot, ss. 297-298
  51. ↑ Lappalainen s. 213
  52. ↑ Sota, s.317
  53. ↑ a b c Boot, ss. 421-426

Aiheesta muualla

muokkaa
 Sota
Aikakaudet Sotatoimialueet Aseet Sodankäynnin tasot Taistelevat aselajit Tukevat aselajit Luetteloita Yleistä
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sodankäynnin_historia&oldid=22811081”
  NODES
INTERN 1