The Fens
The Fens (myös Fenland) on Itä-Englannissa sijaitseva, noin 40 100 neliökilometriä laaja ja lähes kokonaan pelloiksi kuivatettu marskimaa-alue, joka ulottuu Lincolnista pohjoisessa Cambridgeen etelässä. Alueen läpi laskee neljä jokea – Witham, Welland, Nene ja Great Ouse – the Washin lahteen Pohjanmeressä. Jokien luonnolliset uomat on korvattu lähes koko matkalta keinotekoisilla kanavilla.[1]
Alue oli alun perin savipohjaista tulvatasankoa, josta kohosi matalia ”saaria” – niistä huomattavimpana Ely. Syvänne täyttyi vähitellen sedimenteistä, jolloin rantaviiva vetäytyi the Washin alueelle. The Washia ympäröi merenpohjan siltistä ja savesta muodostunut vyöhyke, jonka eteläpuolella on turvehumuksen peittämiä soita. Turvekerroksen paksuus vaihtelee muutamista senteistä kolmeen metriin, mikä on huomattavasti vähemmän kuin ennen alueen ojittamista.[1]
Nykyään the Fens on yksi Englannin parhaista viljelysmaista, jossa viljellään paitsi perinteisiä viljalajeja, myös perunaa, kukkia, hedelmiä ja vihanneksia. Alkuperäisiä turvesoita on jäljellä muutama, ja niistä kaksi on suojeltu. Alueen itäosassa sijaitseva Wicken Fen on ympäristöään korkeammalle kohoava suo, jonka vetisestä maisemasta saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista seudulla on ollut ennen kuin se kuivatettiin.[1]
Historia
muokkaa
Roomalaiset viljelivät maata sekä the Fensin saarilla että lietemailla. Anglosaksien aikana seutu oli harvaanasuttua erämaata, ja keskiajallakin sen maita hyödynnettiin vain vähän. Suot pysyivät koskemattomina 1600-luvun puoleenväliin saakka, jolloin Bedfordin jaarli Francis Russell palkkasi hollantilaisen insinöörin Cornelius Vermuydenin kuivattamaan eteläisimmät suot. Niitä alettiin myöhemmin kutsua Bedfordin tasangoksi.[1]
Huomattavin laskuoja rakennettiin entisen Bedfordjoen paikalle. Joen vanha uoma oli 21 metriä leveä ja 34 kilometriä pitkä ja virtasi Earithin ja Salters Loden kylien välillä. Uusi uoma oli 30 metriä leveä ja virtasi noin 800 metriä idempänä. Laskuojista koitunut hyöty oli lyhytikäinen, sillä ne mataloittivat turvekerrosta 3–4 metrillä, jolloin jokivesi pääsi jälleen tulvimaan alueelle.[1]
Painovoimaan perustuvaa ojitusta tehostettiin pumppaamalla vettä pois maaperästä tuulimyllyjen avulla, mikä esti seutua peittymästä uudelleen tulvaveteen. Turpeen pinta jatkoi kuitenkin laskemistaan, jolloin kertaalleen jo asutettuja alueita joutui jälleen veden valtaan 1800-luvun alkuun mennessä. Monia soita oli vielä myös kuivattamatta – niistä suurimpia olivat laajojen ruoikoiden ympäröimät järvet Whittlesey Mere ja Ramsey Mere. Valtaosa seudun asukkaista sai elantonsa kalastuksesta ja sorsastuksesta, ja malaria oli yleinen vaiva.[1]
1810-luvulla tuulimyllyjä alettiin korvata höyrypumpuilla. Muutama tuulimylly säästettiin kuitenkin jälkipolville seudulle tunnusomaisina maamerkkeinä. Nykyään pumput toimivat dieselmoottorilla, mutta perimmäinen ongelma on yhä sama: miten estää jokivettä tulvimasta alaville maille. Vielä maaliskuussa 1947 tulviva vesi murtautui jokiuomista ja peitti laajoja alueita alleen.[1]
Lähteet
muokkaaAiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Fens Wikimedia Commonsissa
- Wicken Fen Nature Reserve (National Trust)
- Visit Cambridgeshire Fens (matkailusivusto)