Tislaus
Tislaus on toisiinsa liuenneiden aineiden erottamiseksi käytetty menetelmä, joka perustuu seoksessa olevien aineiden eri haihtuvuuksiin. Tislaus on kemiantekniikassa yksikköoperaatio eli siinä ei tapahdu kemiallista reaktiota.
Tislaamalla saadaan erotetuksi toisiinsa liuenneet nestemäiset aineet sekä haihtumattomat aineet haihtuvista aineista. Tislauksen tuotetta kutsutaan tisleeksi ja haihtumatonta osaa pohjatuotteeksi tai jatkuvatoimisessa tislaimessa alitteeksi. Tislaus on monimutkaisempi versio haihduttamisesta, jossa haihtumattomat aineet erotetaan haihtuvista.
Tislaus on energiaa runsaasti kuluttava prosessi, mutta siitä huolimatta tislausta käytetään paljon teollisuudessa. Öljyteollisuudessa raakaöljy tislataan jakeiksi, joilla on kullakin omat ominaisuutensa ja käyttötarkoituksensa. Nesteytettyä ilmaa tislataan hapen, typen, argonin ja muiden kaasujen erottamiseksi. Kemianteollisuudessa aineita puhdistetaan käyttöön raaka-aineista sekä fermentointi- tai reaktioseoksista. Tislattuja alkoholijuomia valmistetaan tislaamalla fermentointiseoksesta.
Muita prosesseja
muokkaaHaihdutus on yksinkertaisempi prosessi, jossa rikastetaan haihtumattoman aineen ja haihtuvan aineen seosta. Tislauksella voidaan erottaa myös useita haihtuvia aineita toisistaan.
Kuivatislaus eli pyrolyysi ei nimestään huolimatta ole tislaus eikä yksikköoperaatio, vaan pelkistysreaktio, jossa kiinteää orgaanista ainetta kuumennetaan pelkistävässä atmosfäärissä ja siitä vapautuvat reaktiotuotteet otetaan talteen. Puun kaasutus, häkäpönttö, tervan poltto ja biodieselin valmistus käyttävät pyrolyysia. Ali-ilmamäärällä tai hapettomassa tilassa kuumennettu orgaaninen aine reagoi hiileksi ja vedyksi, joita voidaan saattaa esimerkiksi katalyytillä halutuiksi hiilivedyiksi. Tätä käytetään metanolin valmistuksessa, jossa höyryreformaatiota(SMR) voidaan hyödyntää hiilimonoksidin muodostamisessa.
Historia
muokkaaIslamin saavutuksia esittelevä näyttely "1001 Inventions" kertoo, että islamilainen tiedemies Jabir ibn Hayyan keksi tislaamisen vuoden 800 tienoilla, muutti alkemian kemiaksi ja löysi monia kemiallisia perusasioita, jotka ovat edelleen käytössä.[1] Todellisuudessa tislaaminen ilmeisesti tunnettiin jo Babyloniassa 1 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua.[2] Tislauksen tunsivat myös Aleksandrian alkemistit ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla.[3] Monet asiat, jotka ovat menneet Jabir ibn Hayyanin nimiin ovat todellisuudessa peräisin Espanjassa 1300-luvulla eläneeltä tiedemieheltä, joka otti käyttöönsä Jabarin latinisoidun nimen Geber saadakseen kirjoilleen enemmän arvovaltaa. Geberin työt heijastelevat siten 1300-luvun eurooppalaista kemian tutkimusta.[4] William Newman arvelee, että Geber oli Paulus Tarentolainen, italialainen fransiskaanimunkki.[5]
Joidenkin kirjoittajien mukaan tislaaminen liittyy etenkin alkoholiin, jonka nimi tulee arabian sanoista al-kohol. Arabialainen sana tarkoittaa kuitenkin hienojakoisia aineita yleensä. A.J. Liebmann katsoo, että kun legendat jätetään sivuun, alkoholin tislaamista eivät keksineet arabit, vaan löytö tehtiin Etelä-Italiassa 1000–1100-luvuilla.[6] Tällöin tislaustaito kehittyi siten, että viinistä pystyttiin tislaamaan niin väkevää alkoholia, että se paloi.[7] Arabien väitetään tislanneen ensimmäisinä raakaöljyn.
Teoria
muokkaaTislaus perustuu aineiden eri haihtuvuuksiin. Eri aineilla on erilainen höyrynpaine eri lämpötiloissa. Koska kahden erilaisen aineen mooliosuudet ovat ideaalisesti samoja kuin niiden osapaineet samoissa lämpötiloissa, aineet voidaan erottaa fraktioimalla eli jakamalla ne höyrynpaineen mukaan. Tislauksessa seosta keitetään, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman paljon haihtumista. Tislaus ei perustu aineiden eri kiehumispisteisiin, kuten yleensä luullaan. Aineseoksella on oma kiehumispisteensä, joka riippuu sen koostumuksesta enemmän kuin yksittäisten komponenttien kiehumispisteistä puhtaana. Aineseos kiehuu tässä lämpötilassa, mutta tuotetussa höyryssä haihtuvampi komponentti on rikastuneena. Panostislauksessa tämä havaitaan niin, että seoksen kiehumispiste nousee jatkuvasti, kun höyry vie mukanaan enemmän kevyempää komponenttia ja jättää nesteeseen enemmän raskaampaa komponenttia.
Kaikissa seoksissa haihtumisnopeudet eivät ole erilaisia eri aineille: näitä seoksia sanotaan atseotroopeiksi. Esimerkiksi 96 % etanoli-vesi-seos (väkiviina) on atseotrooppi, jota haihduttamalla saadaan 96-prosenttista etanolihöyryä, eikä rikastumista tapahdu. Molekulaarisella tasolla tämä käytös voidaan selittää sillä, että vahvasti poolisena liuottimena vesi sitoutuu vetysidoksilla ensinnäkin etanoliin, mutta myös koheesiona itseensä. Laimeissa etanoliliuoksissa vesi siis ajaa etanolin pois höyrynä, koska veden koheesio on vahvempi, mutta toisaalta vahvoissa liuoksissa etanoli taas imee vettä, koska etanolikin on jonkin verran poolinen liuotin.
Erittäin puhtaita aineita voidaan erottaa monikomponenttitislauksella. Siinä tislataan samanaikaisesti kolmea tai useampaa eri nestettä, joiden atseotroopeilla on erilaiset höyrynpaineet. Näin voidaan esimerkiksi valmistaa vedetöntä (absoluuttista) etanolia. Absoluuttisen alkoholin valmistuksessa käytetään kolmantena komponenttina bentseeniä, joka syrjäyttää tislauksessa veden, ja vesi-bentseenhöyryseos kiehuu atseotrooppina. Näin saadaan yli 99% etanolipitoisuuksia. Etanoliin jää kuitenkin tällöin muutama miljoonasosa bentseeniä, joka on myrkyllistä, joten tätä etanolia ei voi juoda tai käyttää muuhun kuin teknisiin tarkoituksiin.
Tislaus on aineensiirron yksikköoperaatio, ja siinä voidaan käyttää samoja fysiikan lakeja ja kaavoja kuin muissakin aineensiirron yksikköoperaatioissa, kuten uutossa. Tislauskolonni voidaan suunnitella samojen periaatteiden pohjalta kuin uuttokolonnikin.
Laitteisto
muokkaaTislauslaitteiston peruskokoonpano on kiehutin, kolonni ja lauhdutin. Neste lämmitetään lämmittimessä höyryfaasiin, josta se nousee kolonniin, jossa tapahtuu erottuminen. Herkemmin haihtuva faasi nousee edelleen jäähdyttimeen, jossa se tiivistyy takaisin nesteeksi vaikeammin haihtuvan faasin vajotessa takaisin lämmittimeen. Kolonnin huipulta kerättävää fraktiota kutsutaan tisleeksi ja pohjalta kerättävää alitteeksi. Mikäli laitteistossa ei ole kolonnia, kuten tislattaessa esimerkiksi viskiä tai konjakkia, laitteistoa kutsutaan retortiksi. Pontikkapannu on yksinkertainen ja alkeellinen retortti.
Lämmitin voi olla joko kolonnin pohjalla oleva säiliö, jota lämmitetään, tai kantajafaasi voidaan johtaa erillisestä lämmittimestä suoraan kolonniin käyttöviivan mukaan määritetylle ideaalipohjalle.
Kolonneja on kahta päätyyppiä: pohja- ja täytekappalekolonnit. Pohjakolonnissa on tietty määrä seula- tai nousuputkipohjia, kun taas täytekappalekolonnissa on onton putken sisällä täytekappalekerros, jonka korkeus on määritelty niin, että lopputuotteesta saadaan haluttu konsentraatio. Laboratorioissa käytetään myös usein Vigreux-kolonnia, jossa lasisen kolonnin sisäpinnalla on ulokkeita niin, että kolonnin sisäpinta-ala kasvaa.
Jäähdytin on lämmönsiirrin, jonka tehtävänä on tiivistää tisle takaisin nesteeksi. Yleisimmin käytetty jäähdytin on Liebig-jäähdytin, joka koostuu kahdesta sisäkkäisestä putkesta, joiden välin muodostuvassa annuluksessa on vesivaippa. Sisemmästä putkesta sisään tuleva höyry jäähtyy ja tiivistyy nesteeksi.
Lopputuotteen tislaaminen haluttuun väkevyyteen tehdään ideaaliaskelina. Jokainen ideaaliaskel vastaa yhtä uudelleentislausta (arkikielessä ”kirkastamista”). Haluttuun väkevyyteen pääseminen voidaan määrittää Raoultin lain mukaisesta tasapainokäyrästä ja konsentraatioiden mukaan piirretystä kolonnin käyttöviivasta McCabe–Thiele-menetelmällä, tai se voidaan laskea konsentraatioiden sekä tasapainokäyrän päätepisteiden logaritmien kautta. Kun ideaaliaskelet jaetaan kolonnin kokonaishyötysuhteella, saadaan tarvittavien reaaliaskelten määrä. Näin voidaan määrittää kolonnissa tarvittavien pohjien lukumäärä tai integroida täytekappalekerroksen korkeus. Yleisimmin täytekappaleina käytetään Raschig-renkaita, Pall-renkaita, Berl-satuloita tai Intalox-satuloita. Muita yleisesti käytettyjä täytekappalemateriaaleja ovat ruostumattomasta teräksestä valmistetut mutterit tai jousialuslevyt, lasimurska, lasikuulat tai teräsvilla. Täytemateriaalilla on oltava suuri pinta-ala, mutta sen halutaan myös olevan suurimmaksi osaksi tyhjää, koska tisle virtaa siinä tyhjässä tilassa.
Piirroksessa on kuvattu yksinkertainen laboratorioissa käytettävä tislauslaitteisto. Siinä lämmin höyry nousee kolvissa ylöspäin ja joutuu jäähdyttimeen, jossa jäähtymisen vuoksi kaasumaisessa olomuodossa oleva aine tiivistyy takaisin nesteeksi.
Laboratoriossa liuottimien talteenottoon tislaamalla voidaan käyttää vakuumipyöröhaihdutinta. Siinä viistossa kulmassa oleva haihdutuskolvi on laakeroitu niin, että se pääsee pyörimään vapaasti akselinsa ympäri. Laitteisto pyörittää kolvia, jolloin tislattava neste tarttuu kolvin sisäpinnalle kalvoksi, jolla on suuri haihtumispinta-ala. Laitteistoon synnytetään alipaine, jolloin nesteen kiehumispiste laskee ja höyrystyminen tapahtuu alhaisemmassa lämpötilassa. Höyry johdetaan jäähdyttimeen, jossa se lauhtuu nesteeksi ja valuu keruukolviin.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Paul Vallely: How Islamic inventors changed the world Independent. 11.3.2006.
- ↑ Levey, Martin: Chemistry and Chemical Technology in Ancient Mesopotamia, s. 36. ("As already mentioned, the textual evidence for Sumero-Babylonian distillation is disclosed in a group of Akkadian tablets describing perfumery operations, dated ca. 1200 B.C.") Elsevier, 1959.
- ↑ Hudson, John: Suurin tiede – kemian historia, s. 42. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Art House, 2002. ISBN 951-884-346-5
- ↑ Geber Encyclopaedia Britannica.
- ↑ Newman, William: New Light on the Identity of Geber. Sudhoffs Archiv. Band 69, Heft 1, s. 76–90, 1985. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Liebmann, A. J.: History of Distillation, 33, 4, 166–173. Journal of Chemical Education, 1956. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Hudson, s. 49–50
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta tislaus Wikimedia Commonsissa