Trofim Lysenko

Trofim Denisovitš Lysenko (ven. Трофи́м Дени́сович Лысе́нко; 29. syyskuuta (J: 17. syyskuuta) 1898 Karlivka, Ukraina – 20. marraskuuta 1976 Moskova) oli neuvostoliittolainen biologi, joka johti 1930-luvulla lysenkolaisuutena tunnettua kampanjaa. Hän hyökkäsi perinnöllisyystiedettä vastaan, ja hänen toimintansa jatkui 1960-luvulle asti.

Trofim Lysenko vuonna 1938.

Lysenkon menestyksiä julkistettiin tiedotusvälineissä vuosina 1927–1964 ja raportoitiin loistavista läpimurroista, jotka todellisuudessa yleensä epäonnistuivat. Viralliselle medialle riitti, että Lysenko oli lähtöisin köyhistä oloista ja oli siten neuvostoliittolaisen talonpoikaisneron muotokuva.

Nuoruus

Lysenko oli syntyisin ukrainalaisesta talonpoikaissuvusta, ja hän opiskeli Kiovan maatalousinstituutissa. Vuonna 1927 Pravda kertoi Lysenkon keksineen, kuinka pellot voidaan lannoittaa ilman lannoitteita ja mineraaleja, ja todistaneen, että Azerbaidžanissa voitaisiin kasvattaa talvisatoa tekeviä papuja. Pravda antoi Lysenkolle arvonimen "Paljasjalkatieteilijä" ja artikkeli oli ponnahduslauta hänen urallaan. Sadot kuitenkin menetettiin seuraavina vuosina.

Lysenkolaisuus

Lysenkolaisuuden tieteellinen pohja oli lähes olematon. Kun hän kehitteli uusia teorioita, hän sekoitteli lamarckismia ja väärin ymmärrettyä darwinismia. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt Gregor Mendelin tutkimustuloksia perinnöllisyystieteen alalla vaan väitti hankittujen ominaisuuksien periytyvän. Suurin osa Lysenkon työstä oli käytännön ohjeita maanviljelyyn, kuten viljan jäähdyttäminen ennen sen kylvämistä. Lysenkon tavoitteita olivat muun muassa vernalisaatio ja hybridisaatio. Lysenko sai tutkimuksilleen oman julkaisun vuonna 1935.

Talonpoikien motivointi

Neuvostoliiton lehdistö raportoi Lysenkon suurista menestyksistä, vaikka ne usein päättyivätkin epäonnistumiseen. Hallituksen silmissä Lysenkon ansiona oli talonpoikien motivointi. Pakkokollektivisointi 1930-luvun alussa oli vahingoittanut maataloutta, ja monet talonpojat mieluummin tuhosivat satonsa kuin luovuttivat sen hallitukselle. Lysenko sai talonpojat sitoutettua suureen vallankumoukselliseen kokeeseen.

Lysenko tuomitsi mielellään akateemiset tiedemiehet ja geneetikot ja väitti, että heidän eristetty laboratoriotyönsä ei auttanut neuvostokansaa. Hän ei yleensä vaivautunut puolustamaan teorioitaan tieteellisin argumentein, vaan saattoi syyttää kritisoijiaan sabotaasista. Koska Lysenko oli päässyt Stalinin suosioon, tällainen syytös johti helposti virasta erottamiseen, vangitsemiseen tai jopa teloittamiseen. Vuoden 1930 puhdistuksissa tuhansia maataloustieteen tutkijoita vangittiin. Lysenko ei täysin onnistunut tukahduttamaan arvostelua, vaan sitä esiintyi jopa Stalinin valtakaudella.

Teoreettisuuden vähättely

Neuvostoliiton johtoon noussut Josif Stalin piti vuonna 1929 puheen, jossa hän nosti "käytännön" tärkeämmäksi kuin "teorian" ja korotti poliittisen arvostelukyvyn tärkeämmäksi kuin tieteellisen. Vaikka oikeaakin tutkimusta tuettiin, vuoden 1935 jälkeen huomio siirtyi tieteen käyttämiseen politiikan apuna, kuten Lysenkoon ja hänen kannattajiinsa.

Lysenko nostettiin Neuvostoliiton maataloustieteiden akatemian johtoon, ja hän vastusti omalta kannaltaan haitallisten ideoiden leviämistä tiedemiesten keskuudessa. Satoja tiedemiehiä karkotettiin, vangittiin ja teloitettiin ja perinnöllisyystiede kitkettiin Neuvostoliitosta. Lysenko on vastuussa myös biologi Nikolai Vavilovin kuolemasta NKVD:n käsissä. Lysenko oli pitänyt tilaisuudessa, jossa Stalin oli ollut läsnä, puheen että "luokkavihollinen on aina luokkavihollinen, oli tämä tiedemies tai ei" ja Stalin osoitti puheelle voimakkaasti suosiotaan.

Stalinin kuoltua vuonna 1953 Lysenko säilytti asemansa ja nautti myös tämän seuraajan Nikita Hruštšovin tukea. Hruštšov oli vuonna 1939 täysin vakuuttunut Lysenkon suunnitelmasta lähettää kanoja Ukrainaan hävittämään sokerijuurikkaita turmelevia kärsäkkäitä. Kun asiantuntijat esittivät varovaista epäilyä, puuttui Hruštšov asiaan. Hän totesi että "Lysenko on ensiluokkainen ja johtaa ensiluokkaisten ihmisten koulukuntaa". Biologian valtasuuntausta edustavat tiedemiehet saivat kuitenkin nyt arvostella Lysenkoa ensi kertaa sitten 1920-luvun.

Vastustajat tulevat esille

Vuonna 1962 kolme merkittävää neuvostofyysikkoa, Jakov Zeldovitš, Vitali Ginzburg ja Pjotr Kapitsa syyttivät Lysenkoa valetieteellisyydestä ja tieteellisten vastustajiensa tuhoamisesta. Tämä liittyi suurempaan kampanjaan, jossa taisteltiin neuvostoyhteiskunnan ja -tieteen ideologisia vaikutteita vastaan.

Myös ydinfyysikko Andrei Saharov hyökkäsi Lysenkoa vastaan. Hän totesi Lysenkon aiheuttaneen neuvostotieteelle vahinkoa ja että hänen teorioitaan ei yhdistänyt mikään biologinen näkemys vaan ainoastaan Stalinin henkilöpalvonta. Saharovin mukaan tiede kehittyy ainoastaan ristiriitojen ja kritiikin kautta, mutta lysenkolaisuudessa kaikkien oli tuettava yksimielisesti Lysenkon oppia.

Vuoteen 1964 mennessä lehdistö täyttyi lysenkolaisuuden vastaisista artikkeleista, ja tieteellistä metodia vaadittiin palautettavaksi biologiaan ja maanviljelyyn. Lysenko erotettiin tiedeakatemian johdosta ja asetettiin arestiin koetilalle lähelle Moskovaa. Akatemia lakkautettiin pian. Hruštšovin erottamisen jälkeen vuonna 1965 tiedeakatemian puheenjohtaja ilmoitti, ettei Lysenkoa enää ollut suojeltava arvostelulta. Asiantuntijakomitea lähetettiin Lysenkon koetilalle. Muutamaa kuukautta myöhemmin arvostelu julkaistiin ja Lysenkon maine tuhoutui Neuvostoliitossa kokonaan, vaikka Kiinassa hänen opeillaan oli vaikutusta vielä monia vuosia.

Viimeiset vuodet

Lysenko kuoli Moskovassa vuonna 1976. Hänet on haudattu Kuntsevon hautausmaalle . Neuvostohallitus ei aluksi sallinut Lysenkon kuolinilmoituksen julkaisemista, ja se kuitenkin julkaistiin kaksi päivää myöhemmin Izvestiassa vain pienikokoisena ilmoituksena.

Katso myös

• Charles Darwin
• Gregor Mendel
• Arjalainen fysiikka
• Hiipivä skitsofrenia

Aiheesta muualla

• Tiede-lehti – Kärsitkö sadan vuoden takaisista oloista? (Arkistoitu – Internet Archive)