Vulpes vulpes arabica
Vulpes vulpes arabica on osissa Arabian niemimaata tavattava ketun (Vulpes vulpes) alalaji. Sillä on useita sopeutumia kuiviin ja kuumiin olosuhteisiin. Muista alalajeista sitä erottavat esimerkiksi pienempi koko ja suuremmat korvat. Alalajia pidetään elinvoimaisena ja se on jopa hyötynyt ihmisasutuksen leviämisestä.
| Vulpes vulpes arabica | |
|---|---|
 Kettu Abu Dhabissa. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
| Heimo: | Koiraeläimet Canidae |
| Suku: | Ketut Vulpes |
| Laji: | Kettu vulpes |
| Alalaji: | arabica |
| Kolmiosainen nimi | |
|
Vulpes vulpes arabica |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Koko ja ulkonäkö
muokkaa
Alalajin V. v. arabica naaraat ovat noin 15 % uroksia pienempiä ja alaji kuuluu ylipäätänsä ketun alalajeista pienimpiin. Euraasiassa esiintyvät muut ketun alalajit ovat huomattavasti kookkaampia. Urosten paino on noin 2,4–3,2 kg ja ruumiin pituus 52–63 cm. Naaraiden vastaavat lukemat ovat 2–3 kg ja 42–58,5 cm. Kettujen korkeus on noin 32,5–37,5 cm. Jalat ovat pitkät ja hoikat. Turkki on vaalea, punertavan ruskea ja lyhyt. Kaulassa, rinnassa ja ruumiin alapuolella on mustaa tai valkoista karvoitusta. Päässä kuono on kapea ja terävä. Korvat ovat huomattavan suuret ja niiden kärjet ovat mustat. Suuret korvat ovat sopeuma kuumuuteen ruumiinlämmön hahduttamiseksi. Jalkapohjissa on puolestaan on karvoitusta, joka suojaa jalkoja kuumalta maalta. Häntä on pitkä ja siinä on valkoista ja mustaa karvoitusta. Hännänpää on valkoinen.[1]
V. v. arabican voi erottaa samalla alueella esiintyvistä hiekkaketusta ja blanfordinketusta tunnistaa esimerkiksi suuremmasta koostaan.[1]
Levinneisyys ja elinympäristö
muokkaaV. v. arabican levinneisyysalue käsittää Jordanian, Kuwaitin, Omanin, Qatarin, Saudi-Arabian ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat. Mahdollisesti sitä tavataan myös Irakissa ja Israelissa.[1]
Alalajia tavataan useissa erilaisissa elinympäristöissä vuorilta aavikoille, pienille saarille ja myös ihmisasutuksen liepeille. Arabian niemimaan sisäosien laajoilla hiekkadyynialueilla sitä ei esiinny. Kettulajeista hiekkakettu on paremmin soveltunut selviytymään kuivimmilla alueilla.[1]
Elintavat
muokkaaKetut elävät yleensä yksikseen ja ne ovat aktiivisia pääasiallisesti öisin. Kun ravintoa on tarjolla erityisen vähän, ne voivat muodostaa löyhiä ryhmiä, joissa voi olla neljäkin jäsentä. Omia varsinaisia reviirejään niillä ei ole. Ne voivat viettää elämäänsä vaellellen paikasta toiseen asettuen vain väliaikaisesti jollekin tietylle alueelle. Ne käyttävät ravinnokseen melkein mitä tahansa kiinni saamaansa, kuten pieniä nisäkkäitä, lintuja, hyönteisiä, raatoja, kasveja ja hedelmiä. Ihmisasutuksen lähellä ne hyötyvät esimerkiksi ihmisten lähellä viihtyvistä rotista ja hiiristä.[1]
Ketut lisääntyvät joulukuun ja huhtikuun välisenä aikana. Tiineys kestää 52 päivää ja kettujen pesäkolot sijaitsevat usein kallionkoloissa, kivien halkeamissa tai kettujen itse kaivamissa koloissa. Pentuja on keskimäärin 5 ja niiden silmät avautuvat 10 päivän ikäisinä. Emo imettää niitä 49–56 päivää. 7–8 viikon ikäisinä ne alkavat seurtata emoaan ravinnonhankintaan ja lopulta ne lähtevät muille alueille. Ne elävät suurin piirtein 5-vuotiaiksi.[1]
Uhat, suojelu ja ihminen
muokkaaAlalajia V. v. arabica pidetään elinvoimaisena. Sen kantoja on hyödyttänyt esimerkiksi ihmisasutuksen leviäminen. Sen levinneisyysalue käsittää myös useita suojeltuja alueita. Sitä kuitenkin myrkytetään ajoittain haittaeläimenä ja kannat saattavat kärsiä ajoittain taudeista, kuten vesikauhusta.[1] Kettu on arabiaksi tha'lab. Kansanperinteessä se tunnetaan erityisesti juonikkuudestaan ja sanonnat amkar rain tha'lab ja arwagh min tha'lab viittaavat ”kettua viekkaampaan” tai ”kavalampaan”.[2]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g José R. Castelló: Canids of the World : Wolves, Wild Dogs, Foxes, Jackals, Coyotes, and Their Relatives, s. 238–239. Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5 (englanniksi)
- ↑ P. J. Bearman, TH. Bianquis, C. E. Bosworth, E. van Donzel ja W. P. Heinrichs: The Encyclopaedia of Islam - New Edition, s. 432. (Volume T-U) Koninklijke Brill, Leiden, 2000. ISBN 9004112111 (englanniksi)