Wah-wah
Wah-wah on erityisesti sähkökitaran ääniefekti. Siinä erityisellä efektipedaalilla äänen taajuuskaistaa suodattimen avulla epäsymmetrisesti muuntamalla saadaan aikaan vaakkuvaääninen lopputulos kuulostaen siltä, kuin joku sanoisi "wah-wah" (englannin kielen mukaan äännettynä).
Toimintaperiaate
muokkaaPeriaatteessa pedaali on suodatin, joka jalalla käytettävän potentiometrin ohjaamana päästää taajuuksia läpi tai vaimentaa ne. Efekti syntyy suodatettavien taajuusalueiden jatkuvalla vaihtelulla. Suodin voi olla liitettynä suoraan itse potentiometriin. Toinen tapa on muuttaa potentiometrillä valonlähteen kirkkautta, johon suodatinta ohjaava optinen sensori reagoi. Markkinoilla on myös ns. autowah laitteita, jotka reagoivat tulevan signaalin tason muutoksiin, ja joissa reagointinopeutta sekä efektin syvyyttä voi tavallisesti säätää. Säätimiä voi käyttää tuottamaan varsinaisesta wah-efektistä poikkeavia sointeja ja joskus laitteiden katsotaan olevan lähempänä äänen syntetisoimista erityisesti, jos suodinta ohjaa soiton voimakkuuden vaihteluja seuraava matalataajuusoskillaattori. Ensimmäinen tällainen laite oli Musitronics Mu-Tron III.
Äänenvoimakkuus tai sävelkorkeus eivät wah-pedaalissa muutu, joten efektiä ei pidä sekoittaa tremolo- tai vibrato-efektiin, vaikka taajuuden toistuvasti korostuessa tai vaimentuessa vaikutelma saattaa olla sama. Vaikutelmaa voi esiintymistilanteessa vielä hämmentää, jos muusikko käyttää multiefektiä, jossa samalla pedaalilla voi ohjata muita efektejä esimerkiksi säätelemään väritetyn ja kitaran perussoinnin suhdetta. Pedaalin virtalähteenä toimii joko paristo tai vastaavan jännitteen antava muuntaja.
Historia
muokkaaWah-wah-efektiä on käytetty jo 1900-luvun alkupuolelta alkaen esimerkiksi jazz-musiikissa manuaalisesti trumpetin tai muiden puhaltimien soitossa. Tällaisen sordinolla tehdyn efektin voi kuulla esimerkiksi Spike Jones & City Slickers -yhtyeen vuoden 1942 kappaleessa "Clink! Clink! Another Drink".
Wah-wah-efektin voi tehdä kitarallakin useammalla tavalla – alkeellisimmassa muodossa vahvistimen säätönuppeja oikealla tavalla kääntelemällä, mutta yleensä efektiin käytetään wah-wah-pedaalia.
Pedaalit ilmaantuivat markkinoille 1960-luvun loppupuolella, ja kitaristit käyttävät niitä edelleen. Kitaravalmistaja Leo Fender teki ensimmäisen wah-wah-pedaalin jo 1940-luvulla.
Wah-wah-efekti popularisoituu
muokkaaWah-wah-pedaalin käyttö popularisoitui 1960-luvun psykedeelisen rockin myötä. Jimi Hendrix oli huomattavin sähkökitaran wah-wah-pedaalin popularisoija 1960-luvulla. Myös joukko muita tuon ajan kitaristeja, kuten Creamin Eric Clapton ja Frank Zappa käyttivät wah-wahia laajalti. Hendrix käytti efektiä myös perkussiivisesti kuolettamalla nuotit (esimerkiksi kappaleissa "Little Miss Lover" ja "Voodoo Child (Slight Return)", joka lienee eräs tunnetuimpia wah-wahia sisältäviä kappaleita). Tällä tavoin wah-wahia on käytetty usein myöhemminkin, esimerkiksi 1970-luvun Shaft-elokuvien teema ja The Temptations -lauluyhtyeen "Papa Was a Rolling Stone" ovat kuuluisia esimerkkejä. Suomessa Kirkan käännöshittiä "Hetki lyö" pidetään ensimmäisenä levytettynä kappaleena, jossa kitarassa käytetään wah-efektiä. HIM-yhtyeen Daniel Lioneye käyttää erittäin laajalti wah-wah-pedaalia.
Erilaisia wah-wah-tekniikoita
muokkaaWah-wahilla voi myös tuottaa alkeellisen vaikutelman "puhumista" muistuttavasta äänestä (esimerkiksi Jimi Hendrixin kappaleen "...Still Raining, Still Dreaming" alussa ja David Lee Rothin yhtyeen kappaleessa "Yankee Rose", jossa Steve Vain kitarointi wahin kanssa saa aikaan dialogin Rothin laulun kanssa). Tabula Rasa -yhtyeen Heikki Silvennoinen käyttää "Vuorellaistuja"-kappaleessa pedaalia korostamaan soolon venytyksiä ja juoksutuksia "kaventamalla" ja "levittämällä" kitaran sointia. Ritchie Blackmore käyttää tätä tekniikkaa "Emmaretta" - kappaleessa.
Led Zeppelinin Jimmy Page käytti joskus wah-wah-pedaaleita tuottaakseen terävää ääntä. Tällöin hän ei polkenut pedaalia, vaan ainoastaan piti sitä ääriasennossa. Uriah Heep -kitaristi Mick Box on käyttänyt tätä tekniikkaa korostaakseen kitaran sointia tarvitsematta nostaa äänenvoimakkuutta. Myöhemmin wah-wah-pedaalia on käyttänyt paljon esimerkiksi Metallican kitaristi Kirk Hammett, jonka tyylistä yhtyeen kappale "Enter Sandman" on hyvä esimerkki. HIM-yhtyeen Mikko Lindström käyttää wah-wahia äärimmäisen usein soittonsa tehostamisessa. Hän käyttää useimmin wahia sooloissaan, sekä slide-tekniikassa. Tämä vaikuttaa hänen jo ennestään raskaaseen soundiinsa. Muun muassa miehen toisella sooloalbumilla "Neolithic Way" -kappaleessa Dunlop Cry Baby Bass Wah -pedaali tuo hänen slideensa äärimmäisen aggressiivisen, etäisesti raivostunutta kissaa muistuttavan äänen.
Wah-wah muiden soitinten kanssa
muokkaaKitaran wah-wah-pedaalin ottivat käyttöönsä myös monet muuta kuin kitaraa soittaneet muusikot. Esimerkiksi Miles Davis soitti trumpettiaan wah-wah-pedaalin läpi (puhallinsoittimissa ääni täytyy ensin soittaa mikrofoniin ennen sen muokkausta pedaalilla). Samoin jotkut kosketinsoittajat ja basistit ovat käyttäneet wah-wah-pedaalia. Esimerkkejä bassolle ovat Yes-yhtyeen Chris Squire "The Fish" -kappaleessa sekä Metallican Cliff Burton kappaleessa "(Anesthesia) Pulling Teeth".
Mm. Jean-Luc Ponty ja Mahavishnu Orchestran Jerry Goodman ovat käyttäneet wah-wahia sähköviulun kanssa.
Tunnettuja Wah-wah-pedaalin käyttäjiä
muokkaaKatso myös
muokkaa"Tales of Brave Ulysses" (Cream-yhtyeen kappale, artikkelissa on näyte, jossa wah-efekti on kuultavissa)
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c Denyer, Ralph, 1992: Suuri kitarakirja (ISBN 951-0-20072-7)